sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Bye bye 2017..EI TUU IKÄVÄ!!!!

Jos sitä ehtisi rustaamaan vuoden ensimmäisen postauksen??

Vuosi se sitten taas otti ja vaihtui seuraavaan. Viime vuonna tuli ärsyttävän vähän kirjoiteltua blogin puolelle ja toivon, todella että saisin tähän asiaan nyt tänä vuonna huimaa parannusta. Kun muistelen viime vuotta, nousee päällimmäisenä mieleen suomeksi sanottuna suuri vitutus ja ahdistus. Viime vuosi meni 95% vain selviytymiseen päivästä toiseen ja en tottapuhuakseni edes ymmärrä miten olen siitä näinkään hyvin selvinnyt. Viime kevät oli tähän astisista ehkä sitä rankimmasta päästä. Uusi työ vei ihan totaalisesti mehut omasta jaksamisestani. Oli niin paljon uutta opittavaa ja ei oikeastaan ketään keltä kysyä. Jouduin joustamaan ja venymään yli oman jaksamiseni ja lopulta oltiinkin siinä pisteessä, että löysin itseni Tayssista makaamassa vakavassa keuhkokuumeessa. Tulehdusarvoni huitelivat likempänä 400 ja oli suoranainen ihme, että olin edes siinä kunnossa missä silloin olin. Makasin osastolla täyshoidossa miltein viikon, jonka jälkeen pääsin jatkamaan paranemisprosessia kotiin. Tuolloinen esimiehenihän soitti minulle ja vihjasi työsuhteeni olevan vaakalaudalla tämän sairastumiseni takia ja tivasi viellä, että olenko usein näin kipeänä ja mistä taudin olin saanut... Stressihän siitä jatkoi kasvamistaan ja pelko työsopimuksen purkamisesta oli läsnä koko ajan. Jollain lailla selvittiin heinäkuuhun asti, jolloin minulla alkoi 1kk palkaton kesäloma. Vaikka rahan käyttöä joutui miettimään ekstra tarkkaan, toi se kaivatun hengähdyshetken itselleni.

Kevät oli myös perheessä todella uuvuttavaa ja raskasta aikaa. Julius aloitti päivähoidon perhepäivähoitajan luona, joka onneksi lähti sujumaan oikein hienosti alusta asti. Mutta toi myös mukanaan ne ihanat sairastelemiset, jotka helpottivat vasta muutaman kuukauden jälkeen. Yöt valvottiin ja kukuttiin pienen potilaan kanssa joka verotti jaksamista entisestään. Mies purki omaa ahdistustaan ja stressiä viinan latkimiseen  (tulipahan sekin nyt myönnettyä ääneen..), joka taas lisäsi vielä entisestään omaa työ- ja stressi taakkaa entisestään. Olo oli koko ajan niin uupunut ja yksinäinen. Keväällä mietimme ihan tosissamme eri osoitteisiin muuttamista. Mies ei jaksanut nalkuttavaa vaimoa ja itse en jaksanut puolestaan sitä, että omalle kontolle jäi lähes 100% kodin hoito, lapsen hoito, koiran hoito..Olisi pitänyt jaksaa kaiken sen hullunmyllyn keskellä vielä olla toiselle se kantava tukipilari..Taikuri joka muuttaa hänen elämänsä kuin taikaiskusta jälleen hyväksi, aurinkoiseksi ja murheettomaksi, saamatta kuitenkaan itse mitään takaisin. Välillä oli itsellä jopa sellaisia päiviä, että mietin ihan tosissani jonnekkin terapiaan menoa, kun alkoivat taas tutut elämänpäättämis ajatukset käväisemään mielessä.. Täytyy sanoa, että jos tota ihanaa reilu 1-vuotis palleroa ei elämässäni olisi, niin en tiedä missä nyt olisin.

No tosiaan kesäloma toi kaikille meille hengähdyksen arjen stresseistä ja elämä alkoi viimein näyttämään hyvinkin valoisalta. Jokin mielenhäiriö siinä onnen huumassa iski ja päätimme antaa toiselle lapselle mahdollisuuden tulla, jos on tullakseen. No hänhän päätti tulla ihan samointein. <3
Alkoi syksy, arkeen paluu ja uudet stressit. Vanhat ongelmat palasivat kuin bumerangin lailla takaisin, ja mikä parasta, minä siinä samalla vankasti raskaana!! Hip Hei!!
En ole osannut nauttia tästä nykyisestä raskaudesta oikeastaan ollenkaan, kun aikani on mennyt kotoasioista murehtimiseen, taisteluun kumppanin alkoholismia vastaan, töissä selviytymiseen jne... Lisäksi pelko tämän lapsen menettämisestä nousi järjettömän voimakkaana pintaan. Alitajuisesti varmaan ajattelin koko ajan hyvän kaverini kokemia 2 keskenmenoa ja ajattelin tietysti automaattisesti, että näin tulee minullekkin käymään (älkää kysykö millä logiikalla..?) ...
Jaaaaaaaaaaaa kun stressi käy jälleen tarpeeksi suureksi, niin tiette miten siinä kohdallani käy.. Vanha tuttu keuhkokuumehan se sieltä taas lipui elämääni riemastuttamaan olemassa olollaan... heh heh... Tällä kertaa en tehnyt ennätystä tulehdusarvoissa, vaan jäivät keväisestä vain puoleen n.200 :`D
No, siitäkin on selvitty, minä sekä vauva.
Kumppanikin tajusi parin ylilyönnin jälkeen, ettei hänen juomisensa voi jatkua näin ja hän jätti nyt vallan kirkkaat pois. Olen tästä oivalluksesta enemmän kuin onnellinen. Toki työsarkaa on vielä asian tiimoilta paljon, mutta parempaan suuntaan ollaan ehdottomasti menossa. Lisäksi hän sai puhuttua pomonsa kanssa töihin liittyvät ongelmakohdat ja nyt vain odotellaan, josko muutosta tulisi sinnekkin puolelle, mikä vähentäisi stressiä entisestään. :)

Loppuun voisin listata vähän noita muutamia positiivisia asioita menneestä vuodesta ja toiveita tulevalle vuodelle:

*Pikkumies <3 Kyl se vaan se oma laps osaa tuoda sen ilon niihin synkkiinkin päiviin. Uudet taidot, joita hän oppii koko ajan, se kun edes hän tulee kurjana päivänä näyttämään kuinka tärkeä hälle olen <3 Ei voi olla hymyilemättä kun toinen laulaa aamutuimaan pinnasängyssä "ihhahhaa ihhahhaa, hepohirnahtaa-laulua", tai tekee jotain todella odottamatonta ilmein tai elein. Ja puhumaan opetteleva taapero vaan on jotain niin parasta, että siitä on saatu monet naurut.

*Kesäloma  Oli ihanaa nauttia kerrankin kiireettömyydestä, aikatauluttomuudesta ja päästä käymään kavereiden luona kylässä ja kokemassa uusia juttuja, kuten Kiviniityn eläinpiha ja Leon leikkimaa.

*Uusi raskaus  Vaikka onkin ollut pelon ja huolen täytteistä koko raskausaika, olen silti järjettömän onnellinen ja kiitollinen tästä tulevasta uudesta perheenjäsenestä. Toivottavasti kaikki menee hyvin loppuun asti ja saamme terveen ja hyvin voivan pojan huhtikuussa syliimme <3

*Työ  Edellinen esimies irtisanoutui työstänsä ja olen saanut uuden esimiehen, joka on entuudesta tuttu. Hänen ansiostaan työstressi on puolittunut huomattavasti ja ehkä tuo tuleva äitiyslomakin on helpottanut oloa, kun tietää, ettei tarvitse kuin vähän aikaa enää pinnistellä. Lisäksi saamani kiitos asiakkailta on nostattanut mielialaa ja työmotivaatiota entisestään.

*Rakkaat läheiset: Kiitos että olette jaksaneet tukea ja tsempata tänä vuonna. Kuunnella kun on ollut tarvetta tulla kuunnelluksi <3 Erityismaininta ja kiitos/arvostus lähtee rakkaalle Mummulleni <3 <3 sinne on aina hyvä mennä kun alkaa ahdistus nostamaan päätään <3 Mummu on aina ollut tukenani ja turvanani elämäni myllerryksissä ja hänen kokemuksistaan saan voimaa ja mikäs sen parempi tukija on kuin se joka omaa samat kokemukset ja samat elämänarvot <3 Toivottavasti voin olla myös hälle tarvittaessa yhtä suuri apu ja tuki <3
Toinen eritysmaininnan omaava ihminen on rakas ystävä-kirjekamu Nänni <3 Kiitos että olet jaksanut myös kuunnella ainaisia tilityksiäni ja olet jaksanut piristää jutuillasi <3 Läsnäolosi on ollut korvaamatonta vaikka välimatkaa meillä onkin kevyet 450km <3

*Toiveet vuodelle 2018
Toivon todellakin stressivapaampaa vuotta. Sitä että aikaa jäisi joskus huolehtia myös itsestään, omasta jaksamisestaan ja ehkä jopa harrastaakkin jotain. Toivon että saadaan aviomiehen kanssa ongelmat selätettyä ja tasapaino tänne perhe-elämän pyörittämiseen <3 Toivon, etten tuntisi oloani niin yksinäiseksi, vaan sitä että joku oikeasti välittää, haluaa auttaa, olla tukena.. tuntea kuuluvansa porukkaan. Toivon terveyttä itselleni ja kaikille muillekkin läheisille ja tutuille. Toivon että pystyisin nauttimaan viimein kunnolla tästä uudesta raskaudesta ennen kuin se on vallan ohitte... Eikä uudet kokemukset ja ihmissuhteet ole koskaan pahitteeksi elämään. Ennenkaikkea toivon onnellisuutta <3


p.s.täyte kuvat tulee joskus jälkeen päin jahka jaksan niihin paneutua. Nyt saatte tyytyä pelkkään puuduttavaan pitkään tekstiin ;)

-Toivottavasti teidän muiden vuosi on lähtenyt rullaamaan hyvin :) <3

perjantai 15. joulukuuta 2017

12.12

Viime tiistaina vietimme 5 vuotishääpäivää.siis 5 vuotis?? :O jotenkin tuntuu niin oudolta, että aikaa on kulunut jo ouolen vuosikymmentä!! 5 vuotta naimisissa oloa ei ole ollut meillä sitä helpointa eikä ruusuisinta aikaa. Välillä olemme jopa ihan tosissamme miettineet sitäkin vaihtoehtoa, että olisimmeko onnellisempia erillämme. Onneksi ne ajatukset ovat pysyneet vain ajatuksen tasolla, koska näistäkin Mount Everestin kokoisista ongelmista ollaan selvitty läpi ja pitkästä aikaa olo alkaa itselläkin olemaan toiveikas ja luottavainen tulevaisuuden suhteen. Toivottavasti tämä olotila säilyy ja saamme pidettyä kiinni niistä tavoista ja asioista jotka helpottavat yhteiseloamme! :)

Otimme tuon 12 päivän vapaaksi töistämme ja esikoisen vietyä päivähoitoon suuntasimme Tampereelle, jossa meillä oli aika varattuna Terveystalolle. Terveystalolla meillä oli sikiöseulannan viimeinen osio rakenneultra, jossa katsottiin pikkuisen masuasukin terveydentila :) Kätilö tutki pitkään kaikkia sisäelimiä, uudelleen ja uudelleen. Vilkas mielikuvitukseni kehitteli tuossa ajassa jo vaikka ja mitä kauhukuvia erinäisistä kehitysvioista. Lopulta kätilö totesi kaiken olevan juuri niin kuin pitää <3
Huhtikuussa meille näillä näkymin olisi tulossa lisää äijäenergiaa perheeseen <3 <3
Eli saan jälleen unohtaa mekkojen ja röyhelöiden ostot :D noo onpahan kaikki jo valmiina ja näin säästyy rahatkin ^_^
Ostettiin muuten black friday aleista tuplavaunut meille. Pitkään mietin että tarvitaanko, mutta tulin siihen lopputulokseen, että jos yhtään aion käydä molempien lasten kanssa pidemmillä vaunulenkeillä tai vaikka vain kunnolla kaupoilla, on tuplavaunut ehdoton valinta. Tiedän ettei vilkas esikoinen jaksa pysyä pitkiä aikoja millään seisomalaudalla ja vaunulenkitkin vaihtuisivat todennäköisesti ojanpohjien ihmettelyyn... :'D vaunut olisivat nyt postissa odottamassa vain hakua ^_^


Kävimme ultran jälkeen syömässä pancho villassa ja voi sitä ähkyn määrää minkä ihminen voi itselleen aiheuttaa :'D minä kun vielä tosissani mietin ennen ruuan saapumista, että mitähän jälkiruokaa sitä ottaisi xD no ei tarvinnut tuon annoksen jälkeen edes ajatella jälkiruokaa :'D
Ruuan jälkeen mentiin takaisin kohti kotikontuja ja haettiin poitsu hoidosta. Oli se ihmeissään kun oltiin molemmat häntä hakemassa. Yleensä kun häntä on ollut hakemassa vain jompikumpi meistä. Että sellaisia kuulumisia tänne. Sitä olisi enää viikko jouluunkin ja itselläni alkaa tuolloin ihana 2 viikon loma!! ^_^


keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Sairasta päivää!!

Sairastuvalta hei! 

Täällä on sairastettu nyt viime viikosta lähtien keuhkokuumetta..taas.. Koko edeltävän viikon menin töissä panadolin voimalla. Olisi pitänyt jäädä aiemmin sairaslomalle, mutta jotenkin ajattelin, että jos minä tämän viikon vielä selviän, kun olin mennyt lupaamaan ja suunnittelemaan erääseen veteraani kahvitustilaukseen täytekakun ja en halunnut, että siitä tulisi ongelmia sijaisille yms. Perjantaina työpäiväni venyi ja vanui huonon oloni takia ja kun vihdoin sain työni päätökseen, suuntasin suorinta tietä päivystykseen. Hoitaja mittasi tulehdusarvokseni 140 ja siirryinkin samointien tarkkailuhuoneeseen odottamaan lääkärin käyntiä. Päivystyksessä oli ihan hirveä ruuhka ja vain 2 lääkäriä hoitamassa potilaita. Eikä tilannetta yhtään helpottanut eräs voimakkaasti humaltunut asiakas joka tuli huutamaan sinne käytävälle niin että paikalle oli kutsuttava vartija. Kauhulla ajattelin yhtäkin näkemääni lapsiperhettä joka siellä käytävällä odotti jo ties kuinka monetta tuntia. Oli varmasti lapsistakin pelottavaa odottaa siellä lääkäriin pääsyä, kun yksi möykkäsi pitkin käytäviä niin, että se ääni raikui oikein sinne tarkkailuhuoneeseen asti. Muutama tunti odoteltuani tuli lääkäri viimein minun juttusille. Kuunteli keuhkot ja kyseli vointiani. Lopulta hän teki varovaisen keuhkokuume diagnoosin, mutta sanoi, että varmuutta asiaan ei täysin ole, kun se vaatisi keuhkokuvien oton, jota pyritään nyt välttämään raskauteni takia. Hän määräsi antibiootti kuurin ja tarkistuskäynnin kahden päivän päähän. Sunnuntai aamuna menin uudelleen verikokeisiin, jossa tarkistettiin uudelleen tulehdusarvot. Tulehdusarvot olivat nousseet 172 ja lääkäri teki päätöksen, että suun sisäiset antibiootit lopetettaisiin tähän ja tilalle otettaisiin tippakanyylin kautta annettavat suonensisäiset antibiootit.


Pääsin kotiin lepäämään, mutta jouduin kahden päivän aikana käymään 3 kertaa päivässä sairaalalla hakemassa antibiootit suoraan suoneen. Eilen viimein sain päivällä viimeisen suonensisäisen antibioottini kun tulehdusarvot oltiin saatu laskemaan jo 32 :) nyt jatkan loppu viikon suun kautta otettavilla antibiooteilla ja kyllä huomaa eron voinnissa! Energiaa alkaa olemaan ihan erilailla kun mitä vertaa edellisviikkoon. Sain neuvolastakin varattua paniikki ajan, kun alkoi itseä hermostuttamaan sairastumiseni vaikutus vauvaan. Terveydenhoitajani ehti hyvä jos asettamaan doblerin masun päälle kun sieltä jo kuului tasainen laukkamainen jumputus <3 voi kuinka helpottunut olo siitä tulikaan <3

Tänään pistin pikkuisen jo nenääni pihallekkin ja mieleeni tuli äkillinen mieliteko lätyistä. Eihän siinä auttanut muu kuin lähteä ennen pojan hoidosta hakureissua käymään pikaisesti kaupassa hakemassa kananmunia, jotta voisi tämän mieliteon toteuttaa :'D

Sunnuntaihin asti mulla on sairaslomaa ja silloin katsotaan olenko työkykyinen vai täytyykö sairaslomaa hakea lisää!:)

lauantai 21. lokakuuta 2017

Kaapista ulos

On tässä jo tovin pitänyt tulla kirjoittelemaan tänne mitä meidän perheelle nykyisin kuuluu. Arki pyörii melko pitkälti työpainotteisesti, tuntuu ettei töiden jälkeen aika riitä enää mihinkään, jaksamisesta puhumattakaan. Eikä tämä synkeän sateinen syksy ole helpottanut tätä tunnetta sitten millään muotoa. Pikkumies täytti nyt eilen 1 vuotta ja 8 kuukautta, sanoja opettelee hurjaa tahtia, lähes päivittäin tulee jotain uutta ja kommunikointi hänen kanssaan helpottuu päivä päivältä enempi ja enempi. Toki eleistä on hänen tarpeitaan oppinut jo tulkkaamaan pienestä asti, mutta on se aivan eri kuulla suoraan mitä toinen haluaa, näkee tms., kuin että yrittäisi yhden 10 minuuttia arvuutella kaikki maailman mahdollisuudet lävitte =D Poika myös viihtyy todella loistavasti päivisin hoidossa ja onkin melkoisen väsynyt pakkaus kotio päästessään. Parisuhde meillä miehen kanssa menee melkoista vuoristorataa, tosin tasaista se ei ole meidän suhteessa koskaan ollutkaan  =´D  Ehkä vähän paremmin on jälleen alkanut menemään pienten kriisinpoikasten jälkeen! Toivottavasti tilanne hyvänä pysyy myös jatkossakin.


Tämä syksy on myös itselleni ollut äärimmäisen uuvuttava. Työstressin, ankean syys-sään ja pienten flunssakausien lisäksi jaksamistani on rokottanut valtaisasti muuttunut elämäntilanteeni:


Jep! Pikkukakkonen ilmoitti tulostaan jo elokuun puolissa välin. Huomenna vaihtuu 14 viikko ja tämän pikkuihmisen laskettu aika on näillä näkymin 22.4.2018. <3  Väsymys on ollut valtaisa koko tämän raskauden ajan ja tuntuu, että olen jatkuvasti muutenkin pienessä tai isommassa flunssassa mikä ei oloa helpota ollenkaan. Lisäksi olen ollut tämän uuden tulokkaan kanssa koko ajan enempi varpaisillani, kuin mitä ensimmäisen kohdalla. Syy tähän taitaa olla rakkaan ystäväni kokema oman vauvansa menetys, joka tapahtui vain muutama päivä sen jälkeen kun olin oman plussa testini tehnyt! Se järkytti mieltäni todenteolla ja en jotenkin ole osannut nauttia tästä uudesta tilanteestani juuri ollenkaan. Nyt olen pikkuhiljaa alkanut kertoilemaan sukulaisille ja tutuille, facebookissakin uskalsin viime viikolla julkaista tämän yllä olevan kuvan. Ensiviikolla olisi tarkoitus yhdelle esimiehelleni kertoa asiasta ihan vain senkin takia kun joudun neuvolalääkäriin menemään työaikana, joka vaatii sijaisen ottamisen työpisteelleni. Muuten olenkin onnistunut kaikki pari ensimmäistä neuvolakäyntiä varaamaan sillain, ettei ne ole työtäni häirinneet. Väsymyksen lisäksi minua on nyt poikkeuksellisen paljon vaivannut iskiaskivut ja paljon voimakkaammat liitoskivut, kun mitä esikoisestani oli. Orastavaa tyttöaavistelua olisi mielen päällä, mutta saa nyt nähä muuttuuko aavistelut viellä ja näkyykö joulukuun seulontaultrassa kumpaa sukupuolta masuvuokralainen edustaa!!  Ai niin, mutta eihän nykyään ole enää tyttöjä ja poikia, on vain sukupuolettomia ihmisiä  =`D 

Jeps jeps.. Sellaista tänne tänään :) Mitäs teille kuuluilee? <3

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Paluu menneeseen

Tämä syksy on nyt ollut sellaista aikaa, kun facebook on muistutellut erinäisistä julkaisuista kahden vuoden takaa. Ensimmäisestä odotusajasta kuvineen ja mietteineen. Uudet jaksot Toisenlaisista äideistä ovat myös saaneet aatokseni paljon tuohon aikaan ja nyt päätin tulla hieman tänne niitä ajatuksia kertoilemaan!

Raskaus aika sujui tuolloin kaksi vuotta sitten todella hyvin, voin loistavasti ja en missään vaiheessa kärsinyt perinteisestä kaaressa oksentelusta tai muista kaameista kivuista ja säryistä, jotka monesti leffoissakin mielletään kliseisiksi raskaus oireiksi, niiden hormonihirviömäisten mielenoikkujen lisäksi. Ainoa, mistä raskauden huomasi oli nopeasti kasvava vatsa ja kuukautisten pois jäänti. En kokenut myöskään näitä kummallisia mielitekoja, mitä toisille kai tuli jopa keskellä yötä. Oloni oli siis fyysisesti todella hyvä.
Henkisesti vointini ei sitten ollutkaan niin hyvä, kuin mitä päälle päin saattoi näyttää. Koin valtaisaa yksin jäämisen tunnetta. Mies ei tuolloin osannut samaistua vauvan tulemisen riemuun, hän vetäytyi aiheesta täysin ja alkoi elämään sitä kohta menetettävää nuoruuttaan täysillä. Yksin koitin stressata ja miettiä tulevia tarvikkeita tulevaa vauvaa varten ja otin päävastuun makuuhuoneemme remontoimisesta, jotta se olisi mahdollisimman tilava ja helppohoitoinen vauvan tullessa kuvioihin. Kaikki oli niin uutta ja jännittävää, mutta samalla koin hirmuista stressiä siitä kun tunsin olevani aivan yksin asian kanssa.


Ennen raskautta koin yksinäisyyttä myös kavereiden keskuudessa. He kun saivat lapsia monet melko samaan aikaan, oli heillä yhteistä keskusteltavaa lasten hoidosta ja tarvikkeista. Aihe ei tuolloin koskenut itseäni millään muotoa ja koin siksi oloni hirveän ulkopuoliseksi. Nyt kun tuleva vauva mahdollisti paremmat kyvyt osallistua keskusteluun, huomasin, että aihe oli jo heille niin kulunut ja koettu, ettei odotusjutut ja vastasyntyneen jutut enää olleet ns.tapetilla. Aihe pyöri jo taaperoikäisten ongelmissa yms. Jäin siis jälleen ulkopuoliseksi näissäkin jutuissa. Lopulta huomasin jo raskausajan lähentyvän loppuaan, enkä ollut päässyt nauttimaan koko ajasta oikeastaan ollenkaan. Se kun saan lukea monesta lähteestä kuinka pariskunnat yhdessä hurahtavat tähän vauvasumuun, mies paijailee kumppaninsa kasvavaa vatsaa ja suunnittelee jo jälkikasvunsa kanssa mahdollisia tulevia mopon korjaus projekteja jne, valehtelisin jos väittäisin, etten olisi kokenut pientä katkeruutta ja haikeutta tästä asiasta. Olen myös saanut itse kutsun muutamiin baby showereihin ja toisiin niistä pääsin itsekkin paikalle. Kukaan ei kuitenkaan halunnut koskaan järjestää minulle niitä. Sekin aihe nosti pientä haikeutta pintaan. Kavereita minulla on useita, mutta ilmeisesti en ole kellekkään niin tärkeä, että kukaan haluaisi minulle mitään järjestää yms.
Tähän nyt varmaan joku voi sanoa, että loppupeleissä ei kovin moni saa koskaan näitä baby showereita, saati sitten että saisi kokea koskaan yleensäkkään raskautta vaikka haluaisi. En vertaa itseäni muiden elämään, vaan halusin nimenomaan tuoda julki vain oman oloni tuolta ajalta. Näkökantana siihen, ettei se raskausaika ole aina niin ilon ja onnen täytteistä, kun voisi kuvitella tai miten sitä monesti ulospäin näytetään.

Esikoisemme syntyi todella vauhdilla alle 5 tunnin synnytyksellä, mieheni oli tuolloin mukana. Kätilöillä ja minulla tuli kiire saada poika maailmaan, sydän äänten heikennyttyä roimasti, mutta onneksi saimme hänet terveenä syliimme. Itse olin tilanteesta niin uupunut etten tuntenut sitä kuuluisaa tunteiden vyöryä, mikä kuulemma kaikille tulee kun saa sen lapsen ensikertaa syliin. Myönnän suoraan, että ensi ajatukseni saatuani pojan syliini oli, että "tässäkö tämä nyt sitten on?". Synnytys jätti jälkeensä repeämiä joita tikattiin, tunsin valtavaa kipua koko ajan ja osastolle päästyäni, meni kaikki keskittymiseni siihen kipujen sietämiseen ja että pystyin niiden lomassa hoitamaan tämän uuden ihmisenalun tarpeet. Tunsin myös valtavaa syyllisyyttä tuntemuksistani. Mikä minussa oli vikana, kun en tuntenut tuota pikkuihmistä kohtaan mitään??
5 päivän sairaalassa olon jälkeen pääsimme vihdoin kotiin, kipuni jatkuivat hyvin voimakkaina ja söin vahvoja kipulääkkeitä maksimi ohjeistuksen mukaan päivittäin. Mieheni onneksi oli tuolloin valtaisana tukena ja otti hienosti isän roolin haltuun, hän hoiti vallan pojan vaipanvaihdot, jotta itse sain vain levätä ja huolehtia pojan ruokinnasta. Ajatukseni pyöri koko ajan siinä synnytyksessä ja mahdollisten kauhuskenaarioiden kuvittelussa, mitä olisi voinut käydä ja että yritinkö itse tarpeeksi siinä tilanteessa? Tunsin myös pelkoa niitä omia ajatuksiani kohtaan mitä koin silloin ensihetkellä poikani nähdessäni. Minulla kesti pitkään, että opin pääsemään niistä mietteistä eroon. Poikaani rakastuin todella pian kotiin palattuamme ja koin valtavaa kiintymyksen tunnetta häntä kohtaan. Ehkä se etten kokenut niitä heti synnytystilanteessa, nosti juuri niitä pelkoja niin voimakkaana ja syyllistin itseäni pitkään siitä, etten tuntenut sitä kiintymystä omaa lastani kohtaan.


On pitänyt näistä ajatuksista kirjoittaa jo pitkään, mutta en vain ole saanut niitä jäsenneltyä oikeaan muotoon. Nyt vain jokin sai minut palaamaan noihin hetkiin ja päätin sitten käyttää tilaisuuden hyväksi ja kirjoittaa myös näistä ei niin positiivisista kokemuksista.  Harvoin kun saa näistä lukea mistään. Kaikki kun tuntuu vain aina hehkuttavan sitä onnea ja heti salaman lailla iskevää kiintymystä omaa lastansa kohtaan. Toivottavasti tämän lukee joku joka on paininut samojen ajatusten kanssa, ja että voin hälle sanoa tunteiden olevan aivan normaaleja ja että kyllä siihen vauvaan kiintyy kun antaa itse siihen tilaisuuden. :) Ehkä nykyään liikaa korostetaan sitä miten jokaisen tulisi asiat kokea, jos et näin tee, on sinussa automaattisesti jotain vikaa. Äitiysmaailma on muutenkin jotenkin hirmu raadollinen, täynnä syyllistämistä ja vertailua. Helpommin arvostellaan, kuin että koettaisiin tarpeelliseksi kannustaa ja tsempata, mikä on minusta hirmu väärin, että asiat ovat tällä tolalla. Meidän pitäisi enempi kannustaa ja olla toistemme tukena!!

maanantai 31. heinäkuuta 2017

lomalomalomaloma...on ohi

Aloitin nykyisessä työssäni työskentelyn vuonna 2016 joulukuussa, joten kesälomaa minulle ei juurikaan ehtinyt kertymään tälle kesää. Otin kuitenkin melkoisen riskin taloudelliseen tilanteeseemme ja anoin kokonaisen kuukauden lomaa. Työpisteeni oli tuon ajan jokatapauksessa kiinni ja työpisteestä toiseen pomppiminen koko kesän ajan aiheutti pientä stressin poikasta mieleni sopukoihin, joten päätin ottaa palkatonta lomaa. Lisäksi poikamme olisi joutunut menemään varahoidon varahoitoon, niin senkin vuoksi katsoin paremmaksi jättäytyä kotiin koko heinäkuuksi.
Aloin säästämään tätä tilannetta varten jo sivuun pitkin kevättä ja nuukalla budjetilla kun meni, niin hyvin selvittiin :)  Varasin lisäksi heti loman alkuun kirppispöydän itselleni, niin on tavaran menekin myötä tullut myös ns.ylimääräistä rahaa käytettäväksi :)  Tänään se arki sitten alkoi ja voin sanoa, etten millään olisi tohtinut töihin palata, varsinkin kun nuo rakkaat mieheni jäivät kotiin nukkumaan <3 Mutta pakkohan sinne arkeen on joskus palata :) Ainakin kun sitä lottovoittoa ei vieläkään ole kohdalle osunut =D
Mites se loma meillä sujui?
 

Ensimmäisellä viikolla käytiin isäni tykönä viettämässä kokonainen päivä. Aamusta kävimme hakemassa peräkärryllä hiekkalaatikko vermeet Bauhaussista, jonka jälkeen suuntasimme isäni tykö, omalle synnyinkodolleni <3 Poika nautti suuresti vaarin kanssa vietetystä päivästä ja oli innoissaan kun pääsi trampoliinille pomppimaan :D Itsekkin nautin synnyinkodossa vietetystä päivästä! On se koti aina koti, vaikka sieltä pois onkin muuttanut jo 9 vuotta sitten. Seuraava päivä kuluikin vallan hiekkalaatikkopohjan mylläyksessä ja hiekkalaatikon kokoomisessa, sen mitä sitä nyt pystyi tekemään pojan kanssa leikkien ohella :) Viikko sisälsi kokonaisuutena paljon ulkona olemista, yhdessäoloa, kirppispöydän huoltamista ja vähän kotitöitäkin siinä ohessa :) Oli ihanaa kun oli kerrankin aikaa tehdä kertyneitä rästihommia ihan rauhassa :)



Toinen viikko käynnistyi myös oikein lupaavasti. Sovimme ystäväni kanssa treffit Kiviniityn kotieläinpihaan. En ole paikassa koskaan käynyt, mutta pidin siitä oikein kovasti. Alle 90cm lapset pääsevät sisään ilmaiseksi ja aikuinen maksoi sen 10€, että sopi ihan hyvin meidän loma budjettiin :) Paikka oli yllättävän kookas ja tarjosi paljon nähtävää ja touhuamista kaiken ikäisille. Eläimiä oli laidasta laitaan aina perinteisistä kaneista aina poroihin ja strutseihin saakka. Alue oli hyvin viitoitettu ja helppokulkuinen ihan pelkillä matkarattailla työnnettynäkin. Saatavilla oli myös sellaisia vedettäviä muksukärryjä perheen pikkuväkeä varten :) Alueella oli paljon nuotiopaikkoja, jossa pystyi nauttimaan omia eväitä, siellä oli pomppulinnoja, polkuautoja ja sähkömönkijöitä, leikkipaikka keinuineen ja liukumäkineen! Oikein mukava kesäpaikka tämmöisen miltein 1 ja ½ vuotiaan taaperon kanssa ja varmasti tulemme käymään tuolla toistekkin jahka Julius kasvaa isommaksi :)



Kävimme myös samalla viikolla serkkuni ja Juliuksen pikkuserkun kanssa Lielahdessa, Tampereen kupeessa sijaitsevassa Leo`s leikkimaassa ensimmäistä kertaa. Paikka on kuin Hoplop, siellä pääsee kiipeilemään ja laskemaan liukumäkeä. Hinta ei tuollakaan ollut todellakaan paha. Vanhemmilla oli vapaapääsy ja alle 2 vuotiaat pääsevät vain 8€ hintaan! Edullinen huvittelu muoto siis tämäkin! :) Voi meidän jätkän silmiä kun ne levisivät kuin lautaset sinne päästessämme. Hän ei oikein tiennyt minne olisi ensimmäisenä kirmannut. Alueella oli eritetty pieni osio taaperoille, mutta ei tämä meidän seikkailunhaluinen pikkumies malttanut siellä kauaa pysyä. Siinä olikin tällä mammalla tekemistä pysyä perässä :D Kiivettiin me yhden ison liukumäen päälle yhdessä ja laskettiin yhdessä alas sieltä. Kyllä uni maitoi tämän päivän jälkeen =D


Saman viikon viikonloppuna vietettiin myös pikkusiskoni 7 vuotis syntymäpäiviä. Oli mukavaa päästä vähän laittautumaan enempi taas pitkästä aikaa ^_^


Kolmas viikko tuli aika pitkälti möllötettyä kotosalla. Käytiin me yksi päivä viettämässä omien isovanhempieni tykönä, josta nautin taas suuresti! <3 Myös mieheni aloitti oman lomansa tällä viikolla, joten oli melkoisen harvinaista, kun olimme koko poppoo samaan aikaan niin paljon kotosalla :)

Viimeisen lomaviikon alettua alkoi jo mieleni sopukoihin hiipiä ahdistus siitä loman loppumisesta ja töihin paluusta. Päätin kuitenkin koittaa ottaa tästä viellä kaiken ilon irti ja saada mahdollisimman paljon tehtyä sellaista mitä normaali arjen kiireessä ei niinkään ehtisi. Kyytiä sai ruokahuoneen vanha kaapin rotisko. Tästä taioimme hyllyt yläkerran aulan yhdelle seinälle jonka minä tapetoittin kauan kauan sitten ostamalla alelaari tapetilla :) Liisteritkin oli jäämistöä makuuhuone remontista, elikkä tällekkään remontille ei tällä hetkellä tullut euroakaan hintaa :) Taas kannatti hamstrata alelaareista tapettia ja säilyttää sitä nurkissaan vuosi tolkulla :`D



Kävin myös tapaamassa ystäviä, pääsin jopa viettämään päivää ihan vain itsekseni, jonka urhoollisesti kulutin kiertelemällä tampereen kirppareita ja kauppoja! Jotain pirntä tarttui myös mukaani ja niistä kerron jossain toisessa postauksessa :)
Kaiken kaikkiaan loma oli oikein onnistunut ja toiminnan täytteistä! :)

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Minä...Missä olet?

"Tätä tekstiä kirjoittaessa en tajunnut ollenkaan kuinka voimakkaasti se vaikuttaa minuun..Luulin olevani sinut joidenkin asioiden kanssa, mutta näemmä en sitä olekkaan..."


Ennen kun yritimme mieheni kanssa lasta, minulla oli oma tietty tyyli, tiesin miltä halusin näyttää ja tunsin löytäneeni oman tyylin yhdistellä vaatteita omaan kroppaani ja omiin mieltymyksiini sopivaksi. En oikein osannut koskaan tyyliäni lokeroida mihinkään, mutta paljon sain vaikutteita pukeutumiseeni rock/gootti tyylistä. Pidin paljon mustasta, punaisesta ja violetista väreistä vaatteissa ja erilaiset soljet, nyörit ja niitit olivat omia lempi yksityiskohtia vaatteissa. Pidän näistä kaikista edelleenkin. Pukeutumiseeni alkoi tulla ongelmia ehkäisypillereiden lopettamisen myötä. Aineenvaihduntani hidastui todella paljon ja vaikka elin ihan samalla tavalla kuin ennenkin, nousi painoni muutamassa kuukaudessa hurjat 10-13kg. Siinä oli jonkin verran sulateltavaa tälle naiselle kun eivät enää lempi vaatteet mahtuneet päälle. Muistan katselleeni vanhoja valokuvia joissa olin sen reilu 10kg hoikempi, hitto vie että näytin hyvältä!! Eihän se toki silloin tuntunut samalta vaan ajattelin tuolloinkin kaikki pieniä muhkuroitani, että olenpas läski. Jälkeenpäin kironnut kuinka typerä tuolloin olin. Miksen voinut olla vain tyytyväinen omaan ulkomuotooni? Taitaa olla melko yleinen naisten vitsaus tämä kroppatyytymättömyys :`D


Aikaisempia blogejani seuranneet tietävätkin ettei meillä tosiaan tärpännyt heti ensi yrittämällä. Yli vuoden toivoimme lasta, tai oikeastaan minä toivoin. Lasta ei vain kuulunut ja inho omaa kehoa kohtaan vain kasvoi, koitin liikkua ja syödä vähän terveellisemmin, mutta mitään muutosta se ei kroppaani tuonut. Olin varmasti mieleltänikin niin stressitiloissa, että tuloksia ei olisi syntynyt vaikka kuinka olisin ollut nälkälakossa ja liikkunut kellon ympäri. Lopulta luovuin vauvahaaveesta ja muutamille tutuille ja ystäville asiasta mainitsinkin, jotka olivat pidemmän aikaa hiillostaneet vauvakysymyksillä. Tunsin oloni vähän vapautuneemmaksi kun ei tarvinnut enää potea stressiä lapsenteosta ja pystyin jopa sisäistämään uuden tavan elää, ei elämä kamaalaa olisi näin kahdestaankaan.
Kas kummaa kun tämä ahaa-elämys koettiin, tulikin viimein se plussa sinne saamarin testitikkuun! :D

Raskausaika oli ihanan seesteistä aikaa oman kropan kanssa, tunsin valtavaa ylpeyttä ja kiitollisuutta kasvavaa vatsaani kohtaan ja korostin jopa pömppääni mitä ihonmyötäisemmillä vaatteilla.  Olin isokokoisempi kuin mitä olin koskaan ollutkaan ja perhanan sinut itseni kanssa. Rakas poikamme syntyi vauhdilla ja toipuminen siitä kesti muutamia viikkoja. Alkoi se kuuluisa vauva-arki. Jossain vaiheessa tuon kaiken vauvasumun keskeltä havahduin siihen, etten tunnistanut enää itseäni. Olin muuttunut kropallisesti todella paljon. Ennestään leveä lantioni tuntui levenneen tuplaten siitä mitä se oli ja kroppaani olin saanut jotain ylimääräistä mikä ei ennen pistänyt silmään: TISSIT!!! Rintavarustukseni kasvoi reippaasti ylöspäin imetyksen myötä ja vaikka imetyksen loppuminen lässäyttikin rinnat ei niin terhakkaaseen muotoon, koko silti jäi isommaksi kuin mitä ne olivat ennen raskautta. Tämä aiheutti hirveästi ongelmia vaatteisiini, monetkaan vaatteet mitä ennen pidin, eivät enää näyttäneet hyvältä päälläni, eivät yksinkertaisesti enää sopineet kroppani muotoon millään lailla. Tunsin suuren osan identiteetistäni kadonneen, en enää osannut pukea itseäni mieleiseni näköiseksi. Uusi ongelma vain paheni kaupoissa kierrellessäni, olin tottunut katsomaan tietyn mallisia vaatteita ja tiesin ennen väistämättä mikä kroppaani sopi ja mikä ei. Nyt tuntui siltä, että olin ihan hukassa. Löysä iho vatsan seutuvilla ei myöskään helpottanut tätä tuskailua vaatteiden kanssa.

Muuttuminen ei koskenut ainoastaan ulkoista minääni. Muutuin myös valtaisasti sisältä päin! Koko ajatusmaailmani heitti melkoisen voltin ympäri. Ajatusmaailmani täytti vain tuo pieni ihmisenalku. Mitä hän tarvitsee, voiko hän hyvin, onko hällä nyt kaikkea ja kaikki hyvin? Sellaiset asiat kuin miltä minä itse näytän tai tarvitsenko minä kenties jotain, olivat kovin kaukaisia ajatuksia. Päälleni eksyi kerta toisensa jälkeen vaatteet jotka olivat nopeasti puettavissa, mahdollisimman rennot ja likaantumista kärsivät. Kauppaan mentäessä en kokenut enää tarvetta laittaa meikkiä naamaani, joka jo itsessään oli ihan absurdi ajatus ennen lasta. Omista harrastuksistaan puhumattakaan. Tämä blogikin alkoi takkuamaan juurikin näistä syistä, ei ollut tarvittavaa aikaa ja jaksamista ja ennenkaikkea En enää osannut kirjoittaa mistään, kun en enää tuntenut itseänikään. Oikein naurattaa kuinka muistan miettineeni monen ystäväni käyttäytymistä, aina kun heiltä kysyi kuulumisia, sain liudan lasten kuulumisia ihan kuin niitä olisin kysynytkin. Ja mitä tapahtuu minulle? Teen nykyisin sitä samaa. En enää osannut vastata mitään muuta kuin lapseen liittyvää kuulumista, kun ei minulla ollut enää mitään muuta sisältöä elämässäni. Tämä itsessään jo havahdutti minua, muutosta on saatava ja pian.

Aloimme ottamaan mieheni kanssa sitä kuuluisaa omaa-aikaa... välillä mieheni on nyt käyny pelailemassa veljensä luonna 60km päässä ja muutaman kerran minä olen saanut lähteä kaupungille kauppaan kiertelemään tai ihan kahville yksikseni. Ja se on tehnyt selkeästi hyvää koko perheelle! Tuonut aivan uutta energiaa jaksamaan arjen touhotukset ja ennenkaikkea, sen pienen hengähdyshetken itselle tärkeiden asoiden parissa ja keskittyä nimenomaan vain itseen! Tehtävää viellä on paljon jotta tilanne muuttuu hyväksi, mutta parempaan suuntaan ollaan nyt selkeästi menossa!! :)
Mutta jos jotain haluan sanoa niin sen, että kumpa joku olisi ennen raskautta kertonut siitä millaisia ongelmia voi tulla oman minänsä kanssa! Tuntuu että kaikkeen muuhun panostettiin ja hössötettiin muttei siihen tärkeään, omaan jaksamiseen ja siihen shokkiin mikä saattaa tulla kun koko oma minuus helposti katoaa lapsen myötä!!

"Vanhoja kuvia katsellessani, huomaan jotain sellaista mitä en aiemmin ole huomannut. Voi kumpa olisin voinut kertoa sille menneisyyden minälle kuinka kaunis ja hoikka hän tuolloin oli.. Silloin ajattelin ainoastaan sitä kuinka ruma olin, sitä kuinka läski mukamas olin ja kuinka ei enää jaksa tätä elämää... Onneksi ne ajat ovat ohitse, välillä huomaan kaipaavani sitä pientä eloisuutta joka on hukkunut näihin äitiyden tuomiin muutoksiin.. Mutta josko minä niihin taasen kiinni pääsisin..?"