12.12

Viime tiistaina vietimme 5 vuotishääpäivää.siis 5 vuotis?? :O jotenkin tuntuu niin oudolta, että aikaa on kulunut jo ouolen vuosikymmentä!! 5 vuotta naimisissa oloa ei ole ollut meillä sitä helpointa eikä ruusuisinta aikaa. Välillä olemme jopa ihan tosissamme miettineet sitäkin vaihtoehtoa, että olisimmeko onnellisempia erillämme. Onneksi ne ajatukset ovat pysyneet vain ajatuksen tasolla, koska näistäkin Mount Everestin kokoisista ongelmista ollaan selvitty läpi ja pitkästä aikaa olo alkaa itselläkin olemaan toiveikas ja luottavainen tulevaisuuden suhteen. Toivottavasti tämä olotila säilyy ja saamme pidettyä kiinni niistä tavoista ja asioista jotka helpottavat yhteiseloamme! :)

Otimme tuon 12 päivän vapaaksi töistämme ja esikoisen vietyä päivähoitoon suuntasimme Tampereelle, jossa meillä oli aika varattuna Terveystalolle. Terveystalolla meillä oli sikiöseulannan viimeinen osio rakenneultra, jossa katsottiin pikkuisen masuasukin terveydentila :) Kätilö tutki pitkään kaikkia sisäelimiä, uudelleen ja uudelleen. Vilkas mielikuvitukseni kehitteli tuossa ajassa jo vaikka ja mitä kauhukuvia erinäisistä kehitysvioista. Lopulta kätilö totesi kaiken olevan juuri niin kuin pitää <3
Huhtikuussa meille näillä näkymin olisi tulossa lisää äijäenergiaa perheeseen <3 <3
Eli saan jälleen unohtaa mekkojen ja röyhelöiden ostot :D noo onpahan kaikki jo valmiina ja näin säästyy rahatkin ^_^
Ostettiin muuten black friday aleista tuplavaunut meille. Pitkään mietin että tarvitaanko, mutta tulin siihen lopputulokseen, että jos yhtään aion käydä molempien lasten kanssa pidemmillä vaunulenkeillä tai vaikka vain kunnolla kaupoilla, on tuplavaunut ehdoton valinta. Tiedän ettei vilkas esikoinen jaksa pysyä pitkiä aikoja millään seisomalaudalla ja vaunulenkitkin vaihtuisivat todennäköisesti ojanpohjien ihmettelyyn... :'D vaunut olisivat nyt postissa odottamassa vain hakua ^_^

Kävimme ultran jälkeen syömässä pancho villassa ja voi sitä ähkyn määrää minkä ihminen voi itselleen aiheuttaa :'D minä kun vielä tosissani mietin ennen ruuan saapumista, että mitähän jälkiruokaa sitä ottaisi xD no ei tarvinnut tuon annoksen jälkeen edes ajatella jälkiruokaa :'D
Ruuan jälkeen mentiin takaisin kohti kotikontuja ja haettiin poitsu hoidosta. Oli se ihmeissään kun oltiin molemmat häntä hakemassa. Yleensä kun häntä on ollut hakemassa vain jompikumpi meistä. Että sellaisia kuulumisia tänne. Sitä olisi enää viikko jouluunkin ja itselläni alkaa tuolloin ihana 2 viikon loma!! ^_^

Sairasta päivää!!

Sairastuvalta hei! 

Täällä on sairastettu nyt viime viikosta lähtien keuhkokuumetta..taas.. Koko edeltävän viikon menin töissä panadolin voimalla. Olisi pitänyt jäädä aiemmin sairaslomalle, mutta jotenkin ajattelin, että jos minä tämän viikon vielä selviän, kun olin mennyt lupaamaan ja suunnittelemaan erääseen veteraani kahvitustilaukseen täytekakun ja en halunnut, että siitä tulisi ongelmia sijaisille yms. Perjantaina työpäiväni venyi ja vanui huonon oloni takia ja kun vihdoin sain työni päätökseen, suuntasin suorinta tietä päivystykseen. Hoitaja mittasi tulehdusarvokseni 140 ja siirryinkin samointien tarkkailuhuoneeseen odottamaan lääkärin käyntiä. Päivystyksessä oli ihan hirveä ruuhka ja vain 2 lääkäriä hoitamassa potilaita. Eikä tilannetta yhtään helpottanut eräs voimakkaasti humaltunut asiakas joka tuli huutamaan sinne käytävälle niin että paikalle oli kutsuttava vartija. Kauhulla ajattelin yhtäkin näkemääni lapsiperhettä joka siellä käytävällä odotti jo ties kuinka monetta tuntia. Oli varmasti lapsistakin pelottavaa odottaa siellä lääkäriin pääsyä, kun yksi möykkäsi pitkin käytäviä niin, että se ääni raikui oikein sinne tarkkailuhuoneeseen asti. Muutama tunti odoteltuani tuli lääkäri viimein minun juttusille. Kuunteli keuhkot ja kyseli vointiani. Lopulta hän teki varovaisen keuhkokuume diagnoosin, mutta sanoi, että varmuutta asiaan ei täysin ole, kun se vaatisi keuhkokuvien oton, jota pyritään nyt välttämään raskauteni takia. Hän määräsi antibiootti kuurin ja tarkistuskäynnin kahden päivän päähän. Sunnuntai aamuna menin uudelleen verikokeisiin, jossa tarkistettiin uudelleen tulehdusarvot. Tulehdusarvot olivat nousseet 172 ja lääkäri teki päätöksen, että suun sisäiset antibiootit lopetettaisiin tähän ja tilalle otettaisiin tippakanyylin kautta annettavat suonensisäiset antibiootit.

Pääsin kotiin lepäämään, mutta jouduin kahden päivän aikana käymään 3 kertaa päivässä sairaalalla hakemassa antibiootit suoraan suoneen. Eilen viimein sain päivällä viimeisen suonensisäisen antibioottini kun tulehdusarvot oltiin saatu laskemaan jo 32 :) nyt jatkan loppu viikon suun kautta otettavilla antibiooteilla ja kyllä huomaa eron voinnissa! Energiaa alkaa olemaan ihan erilailla kun mitä vertaa edellisviikkoon. Sain neuvolastakin varattua paniikki ajan, kun alkoi itseä hermostuttamaan sairastumiseni vaikutus vauvaan. Terveydenhoitajani ehti hyvä jos asettamaan doblerin masun päälle kun sieltä jo kuului tasainen laukkamainen jumputus <3 voi kuinka helpottunut olo siitä tulikaan <3

Tänään pistin pikkuisen jo nenääni pihallekkin ja mieleeni tuli äkillinen mieliteko lätyistä. Eihän siinä auttanut muu kuin lähteä ennen pojan hoidosta hakureissua käymään pikaisesti kaupassa hakemassa kananmunia, jotta voisi tämän mieliteon toteuttaa :'D

Sunnuntaihin asti mulla on sairaslomaa ja silloin katsotaan olenko työkykyinen vai täytyykö sairaslomaa hakea lisää!:)

Kaapista ulos

On tässä jo tovin pitänyt tulla kirjoittelemaan tänne mitä meidän perheelle nykyisin kuuluu. Arki pyörii melko pitkälti työpainotteisesti, tuntuu ettei töiden jälkeen aika riitä enää mihinkään, jaksamisesta puhumattakaan. Eikä tämä synkeän sateinen syksy ole helpottanut tätä tunnetta sitten millään muotoa. Pikkumies täytti nyt eilen 1 vuotta ja 8 kuukautta, sanoja opettelee hurjaa tahtia, lähes päivittäin tulee jotain uutta ja kommunikointi hänen kanssaan helpottuu päivä päivältä enempi ja enempi. Toki eleistä on hänen tarpeitaan oppinut jo tulkkaamaan pienestä asti, mutta on se aivan eri kuulla suoraan mitä toinen haluaa, näkee tms., kuin että yrittäisi yhden 10 minuuttia arvuutella kaikki maailman mahdollisuudet lävitte =D Poika myös viihtyy todella loistavasti päivisin hoidossa ja onkin melkoisen väsynyt pakkaus kotio päästessään. Parisuhde meillä miehen kanssa menee melkoista vuoristorataa, tosin tasaista se ei ole meidän suhteessa koskaan ollutkaan  =´D  Ehkä vähän paremmin on jälleen alkanut menemään pienten kriisinpoikasten jälkeen! Toivottavasti tilanne hyvänä pysyy myös jatkossakin.

Tämä syksy on myös itselleni ollut äärimmäisen uuvuttava. Työstressin, ankean syys-sään ja pienten flunssakausien lisäksi jaksamistani on rokottanut valtaisasti muuttunut elämäntilanteeni:

Jep! Pikkukakkonen ilmoitti tulostaan jo elokuun puolissa välin. Huomenna vaihtuu 14 viikko ja tämän pikkuihmisen laskettu aika on näillä näkymin 22.4.2018. <3  Väsymys on ollut valtaisa koko tämän raskauden ajan ja tuntuu, että olen jatkuvasti muutenkin pienessä tai isommassa flunssassa mikä ei oloa helpota ollenkaan. Lisäksi olen ollut tämän uuden tulokkaan kanssa koko ajan enempi varpaisillani, kuin mitä ensimmäisen kohdalla. Syy tähän taitaa olla rakkaan ystäväni kokema oman vauvansa menetys, joka tapahtui vain muutama päivä sen jälkeen kun olin oman plussa testini tehnyt! Se järkytti mieltäni todenteolla ja en jotenkin ole osannut nauttia tästä uudesta tilanteestani juuri ollenkaan. Nyt olen pikkuhiljaa alkanut kertoilemaan sukulaisille ja tutuille, facebookissakin uskalsin viime viikolla julkaista tämän yllä olevan kuvan. Ensiviikolla olisi tarkoitus yhdelle esimiehelleni kertoa asiasta ihan vain senkin takia kun joudun neuvolalääkäriin menemään työaikana, joka vaatii sijaisen ottamisen työpisteelleni. Muuten olenkin onnistunut kaikki pari ensimmäistä neuvolakäyntiä varaamaan sillain, ettei ne ole työtäni häirinneet. Väsymyksen lisäksi minua on nyt poikkeuksellisen paljon vaivannut iskiaskivut ja paljon voimakkaammat liitoskivut, kun mitä esikoisestani oli. Orastavaa tyttöaavistelua olisi mielen päällä, mutta saa nyt nähä muuttuuko aavistelut viellä ja näkyykö joulukuun seulontaultrassa kumpaa sukupuolta masuvuokralainen edustaa!!  Ai niin, mutta eihän nykyään ole enää tyttöjä ja poikia, on vain sukupuolettomia ihmisiä  =`D 

Jeps jeps.. Sellaista tänne tänään :) Mitäs teille kuuluilee? <3

Paluu menneeseen

Tämä syksy on nyt ollut sellaista aikaa, kun facebook on muistutellut erinäisistä julkaisuista kahden vuoden takaa. Ensimmäisestä odotusajasta kuvineen ja mietteineen. Uudet jaksot Toisenlaisista äideistä ovat myös saaneet aatokseni paljon tuohon aikaan ja nyt päätin tulla hieman tänne niitä ajatuksia kertoilemaan!

Raskaus aika sujui tuolloin kaksi vuotta sitten todella hyvin, voin loistavasti ja en missään vaiheessa kärsinyt perinteisestä kaaressa oksentelusta tai muista kaameista kivuista ja säryistä, jotka monesti leffoissakin mielletään kliseisiksi raskaus oireiksi, niiden hormonihirviömäisten mielenoikkujen lisäksi. Ainoa, mistä raskauden huomasi oli nopeasti kasvava vatsa ja kuukautisten pois jäänti. En kokenut myöskään näitä kummallisia mielitekoja, mitä toisille kai tuli jopa keskellä yötä. Oloni oli siis fyysisesti todella hyvä.
Henkisesti vointini ei sitten ollutkaan niin hyvä, kuin mitä päälle päin saattoi näyttää. Koin valtaisaa yksin jäämisen tunnetta. Mies ei tuolloin osannut samaistua vauvan tulemisen riemuun, hän vetäytyi aiheesta täysin ja alkoi elämään sitä kohta menetettävää nuoruuttaan täysillä. Yksin koitin stressata ja miettiä tulevia tarvikkeita tulevaa vauvaa varten ja otin päävastuun makuuhuoneemme remontoimisesta, jotta se olisi mahdollisimman tilava ja helppohoitoinen vauvan tullessa kuvioihin. Kaikki oli niin uutta ja jännittävää, mutta samalla koin hirmuista stressiä siitä kun tunsin olevani aivan yksin asian kanssa.

Ennen raskautta koin yksinäisyyttä myös kavereiden keskuudessa. He kun saivat lapsia monet melko samaan aikaan, oli heillä yhteistä keskusteltavaa lasten hoidosta ja tarvikkeista. Aihe ei tuolloin koskenut itseäni millään muotoa ja koin siksi oloni hirveän ulkopuoliseksi. Nyt kun tuleva vauva mahdollisti paremmat kyvyt osallistua keskusteluun, huomasin, että aihe oli jo heille niin kulunut ja koettu, ettei odotusjutut ja vastasyntyneen jutut enää olleet ns.tapetilla. Aihe pyöri jo taaperoikäisten ongelmissa yms. Jäin siis jälleen ulkopuoliseksi näissäkin jutuissa. Lopulta huomasin jo raskausajan lähentyvän loppuaan, enkä ollut päässyt nauttimaan koko ajasta oikeastaan ollenkaan. Se kun saan lukea monesta lähteestä kuinka pariskunnat yhdessä hurahtavat tähän vauvasumuun, mies paijailee kumppaninsa kasvavaa vatsaa ja suunnittelee jo jälkikasvunsa kanssa mahdollisia tulevia mopon korjaus projekteja jne, valehtelisin jos väittäisin, etten olisi kokenut pientä katkeruutta ja haikeutta tästä asiasta. Olen myös saanut itse kutsun muutamiin baby showereihin ja toisiin niistä pääsin itsekkin paikalle. Kukaan ei kuitenkaan halunnut koskaan järjestää minulle niitä. Sekin aihe nosti pientä haikeutta pintaan. Kavereita minulla on useita, mutta ilmeisesti en ole kellekkään niin tärkeä, että kukaan haluaisi minulle mitään järjestää yms.
Tähän nyt varmaan joku voi sanoa, että loppupeleissä ei kovin moni saa koskaan näitä baby showereita, saati sitten että saisi kokea koskaan yleensäkkään raskautta vaikka haluaisi. En vertaa itseäni muiden elämään, vaan halusin nimenomaan tuoda julki vain oman oloni tuolta ajalta. Näkökantana siihen, ettei se raskausaika ole aina niin ilon ja onnen täytteistä, kun voisi kuvitella tai miten sitä monesti ulospäin näytetään.

Esikoisemme syntyi todella vauhdilla alle 5 tunnin synnytyksellä, mieheni oli tuolloin mukana. Kätilöillä ja minulla tuli kiire saada poika maailmaan, sydän äänten heikennyttyä roimasti, mutta onneksi saimme hänet terveenä syliimme. Itse olin tilanteesta niin uupunut etten tuntenut sitä kuuluisaa tunteiden vyöryä, mikä kuulemma kaikille tulee kun saa sen lapsen ensikertaa syliin. Myönnän suoraan, että ensi ajatukseni saatuani pojan syliini oli, että "tässäkö tämä nyt sitten on?". Synnytys jätti jälkeensä repeämiä joita tikattiin, tunsin valtavaa kipua koko ajan ja osastolle päästyäni, meni kaikki keskittymiseni siihen kipujen sietämiseen ja että pystyin niiden lomassa hoitamaan tämän uuden ihmisenalun tarpeet. Tunsin myös valtavaa syyllisyyttä tuntemuksistani. Mikä minussa oli vikana, kun en tuntenut tuota pikkuihmistä kohtaan mitään??
5 päivän sairaalassa olon jälkeen pääsimme vihdoin kotiin, kipuni jatkuivat hyvin voimakkaina ja söin vahvoja kipulääkkeitä maksimi ohjeistuksen mukaan päivittäin. Mieheni onneksi oli tuolloin valtaisana tukena ja otti hienosti isän roolin haltuun, hän hoiti vallan pojan vaipanvaihdot, jotta itse sain vain levätä ja huolehtia pojan ruokinnasta. Ajatukseni pyöri koko ajan siinä synnytyksessä ja mahdollisten kauhuskenaarioiden kuvittelussa, mitä olisi voinut käydä ja että yritinkö itse tarpeeksi siinä tilanteessa? Tunsin myös pelkoa niitä omia ajatuksiani kohtaan mitä koin silloin ensihetkellä poikani nähdessäni. Minulla kesti pitkään, että opin pääsemään niistä mietteistä eroon. Poikaani rakastuin todella pian kotiin palattuamme ja koin valtavaa kiintymyksen tunnetta häntä kohtaan. Ehkä se etten kokenut niitä heti synnytystilanteessa, nosti juuri niitä pelkoja niin voimakkaana ja syyllistin itseäni pitkään siitä, etten tuntenut sitä kiintymystä omaa lastani kohtaan.

On pitänyt näistä ajatuksista kirjoittaa jo pitkään, mutta en vain ole saanut niitä jäsenneltyä oikeaan muotoon. Nyt vain jokin sai minut palaamaan noihin hetkiin ja päätin sitten käyttää tilaisuuden hyväksi ja kirjoittaa myös näistä ei niin positiivisista kokemuksista.  Harvoin kun saa näistä lukea mistään. Kaikki kun tuntuu vain aina hehkuttavan sitä onnea ja heti salaman lailla iskevää kiintymystä omaa lastansa kohtaan. Toivottavasti tämän lukee joku joka on paininut samojen ajatusten kanssa, ja että voin hälle sanoa tunteiden olevan aivan normaaleja ja että kyllä siihen vauvaan kiintyy kun antaa itse siihen tilaisuuden. :) Ehkä nykyään liikaa korostetaan sitä miten jokaisen tulisi asiat kokea, jos et näin tee, on sinussa automaattisesti jotain vikaa. Äitiysmaailma on muutenkin jotenkin hirmu raadollinen, täynnä syyllistämistä ja vertailua. Helpommin arvostellaan, kuin että koettaisiin tarpeelliseksi kannustaa ja tsempata, mikä on minusta hirmu väärin, että asiat ovat tällä tolalla. Meidän pitäisi enempi kannustaa ja olla toistemme tukena!!

lomalomalomaloma...on ohi

Aloitin nykyisessä työssäni työskentelyn vuonna 2016 joulukuussa, joten kesälomaa minulle ei juurikaan ehtinyt kertymään tälle kesää. Otin kuitenkin melkoisen riskin taloudelliseen tilanteeseemme ja anoin kokonaisen kuukauden lomaa. Työpisteeni oli tuon ajan jokatapauksessa kiinni ja työpisteestä toiseen pomppiminen koko kesän ajan aiheutti pientä stressin poikasta mieleni sopukoihin, joten päätin ottaa palkatonta lomaa. Lisäksi poikamme olisi joutunut menemään varahoidon varahoitoon, niin senkin vuoksi katsoin paremmaksi jättäytyä kotiin koko heinäkuuksi.
Aloin säästämään tätä tilannetta varten jo sivuun pitkin kevättä ja nuukalla budjetilla kun meni, niin hyvin selvittiin :)  Varasin lisäksi heti loman alkuun kirppispöydän itselleni, niin on tavaran menekin myötä tullut myös ns.ylimääräistä rahaa käytettäväksi :)  Tänään se arki sitten alkoi ja voin sanoa, etten millään olisi tohtinut töihin palata, varsinkin kun nuo rakkaat mieheni jäivät kotiin nukkumaan <3 Mutta pakkohan sinne arkeen on joskus palata :) Ainakin kun sitä lottovoittoa ei vieläkään ole kohdalle osunut =D
Mites se loma meillä sujui?
 

Ensimmäisellä viikolla käytiin isäni tykönä viettämässä kokonainen päivä. Aamusta kävimme hakemassa peräkärryllä hiekkalaatikko vermeet Bauhaussista, jonka jälkeen suuntasimme isäni tykö, omalle synnyinkodolleni <3 Poika nautti suuresti vaarin kanssa vietetystä päivästä ja oli innoissaan kun pääsi trampoliinille pomppimaan :D Itsekkin nautin synnyinkodossa vietetystä päivästä! On se koti aina koti, vaikka sieltä pois onkin muuttanut jo 9 vuotta sitten. Seuraava päivä kuluikin vallan hiekkalaatikkopohjan mylläyksessä ja hiekkalaatikon kokoomisessa, sen mitä sitä nyt pystyi tekemään pojan kanssa leikkien ohella :) Viikko sisälsi kokonaisuutena paljon ulkona olemista, yhdessäoloa, kirppispöydän huoltamista ja vähän kotitöitäkin siinä ohessa :) Oli ihanaa kun oli kerrankin aikaa tehdä kertyneitä rästihommia ihan rauhassa :)

Toinen viikko käynnistyi myös oikein lupaavasti. Sovimme ystäväni kanssa treffit Kiviniityn kotieläinpihaan. En ole paikassa koskaan käynyt, mutta pidin siitä oikein kovasti. Alle 90cm lapset pääsevät sisään ilmaiseksi ja aikuinen maksoi sen 10€, että sopi ihan hyvin meidän loma budjettiin :) Paikka oli yllättävän kookas ja tarjosi paljon nähtävää ja touhuamista kaiken ikäisille. Eläimiä oli laidasta laitaan aina perinteisistä kaneista aina poroihin ja strutseihin saakka. Alue oli hyvin viitoitettu ja helppokulkuinen ihan pelkillä matkarattailla työnnettynäkin. Saatavilla oli myös sellaisia vedettäviä muksukärryjä perheen pikkuväkeä varten :) Alueella oli paljon nuotiopaikkoja, jossa pystyi nauttimaan omia eväitä, siellä oli pomppulinnoja, polkuautoja ja sähkömönkijöitä, leikkipaikka keinuineen ja liukumäkineen! Oikein mukava kesäpaikka tämmöisen miltein 1 ja ½ vuotiaan taaperon kanssa ja varmasti tulemme käymään tuolla toistekkin jahka Julius kasvaa isommaksi :)

Kävimme myös samalla viikolla serkkuni ja Juliuksen pikkuserkun kanssa Lielahdessa, Tampereen kupeessa sijaitsevassa Leo`s leikkimaassa ensimmäistä kertaa. Paikka on kuin Hoplop, siellä pääsee kiipeilemään ja laskemaan liukumäkeä. Hinta ei tuollakaan ollut todellakaan paha. Vanhemmilla oli vapaapääsy ja alle 2 vuotiaat pääsevät vain 8€ hintaan! Edullinen huvittelu muoto siis tämäkin! :) Voi meidän jätkän silmiä kun ne levisivät kuin lautaset sinne päästessämme. Hän ei oikein tiennyt minne olisi ensimmäisenä kirmannut. Alueella oli eritetty pieni osio taaperoille, mutta ei tämä meidän seikkailunhaluinen pikkumies malttanut siellä kauaa pysyä. Siinä olikin tällä mammalla tekemistä pysyä perässä :D Kiivettiin me yhden ison liukumäen päälle yhdessä ja laskettiin yhdessä alas sieltä. Kyllä uni maitoi tämän päivän jälkeen =D

Saman viikon viikonloppuna vietettiin myös pikkusiskoni 7 vuotis syntymäpäiviä. Oli mukavaa päästä vähän laittautumaan enempi taas pitkästä aikaa ^_^

Kolmas viikko tuli aika pitkälti möllötettyä kotosalla. Käytiin me yksi päivä viettämässä omien isovanhempieni tykönä, josta nautin taas suuresti! <3 Myös mieheni aloitti oman lomansa tällä viikolla, joten oli melkoisen harvinaista, kun olimme koko poppoo samaan aikaan niin paljon kotosalla :)

Viimeisen lomaviikon alettua alkoi jo mieleni sopukoihin hiipiä ahdistus siitä loman loppumisesta ja töihin paluusta. Päätin kuitenkin koittaa ottaa tästä viellä kaiken ilon irti ja saada mahdollisimman paljon tehtyä sellaista mitä normaali arjen kiireessä ei niinkään ehtisi. Kyytiä sai ruokahuoneen vanha kaapin rotisko. Tästä taioimme hyllyt yläkerran aulan yhdelle seinälle jonka minä tapetoittin kauan kauan sitten ostamalla alelaari tapetilla :) Liisteritkin oli jäämistöä makuuhuone remontista, elikkä tällekkään remontille ei tällä hetkellä tullut euroakaan hintaa :) Taas kannatti hamstrata alelaareista tapettia ja säilyttää sitä nurkissaan vuosi tolkulla :`D

Kävin myös tapaamassa ystäviä, pääsin jopa viettämään päivää ihan vain itsekseni, jonka urhoollisesti kulutin kiertelemällä tampereen kirppareita ja kauppoja! Jotain pirntä tarttui myös mukaani ja niistä kerron jossain toisessa postauksessa :)
Kaiken kaikkiaan loma oli oikein onnistunut ja toiminnan täytteistä! :)

Minä...Missä olet?

"Tätä tekstiä kirjoittaessa en tajunnut ollenkaan kuinka voimakkaasti se vaikuttaa minuun..Luulin olevani sinut joidenkin asioiden kanssa, mutta näemmä en sitä olekkaan..."

Ennen kun yritimme mieheni kanssa lasta, minulla oli oma tietty tyyli, tiesin miltä halusin näyttää ja tunsin löytäneeni oman tyylin yhdistellä vaatteita omaan kroppaani ja omiin mieltymyksiini sopivaksi. En oikein osannut koskaan tyyliäni lokeroida mihinkään, mutta paljon sain vaikutteita pukeutumiseeni rock/gootti tyylistä. Pidin paljon mustasta, punaisesta ja violetista väreistä vaatteissa ja erilaiset soljet, nyörit ja niitit olivat omia lempi yksityiskohtia vaatteissa. Pidän näistä kaikista edelleenkin. Pukeutumiseeni alkoi tulla ongelmia ehkäisypillereiden lopettamisen myötä. Aineenvaihduntani hidastui todella paljon ja vaikka elin ihan samalla tavalla kuin ennenkin, nousi painoni muutamassa kuukaudessa hurjat 10-13kg. Siinä oli jonkin verran sulateltavaa tälle naiselle kun eivät enää lempi vaatteet mahtuneet päälle. Muistan katselleeni vanhoja valokuvia joissa olin sen reilu 10kg hoikempi, hitto vie että näytin hyvältä!! Eihän se toki silloin tuntunut samalta vaan ajattelin tuolloinkin kaikki pieniä muhkuroitani, että olenpas läski. Jälkeenpäin kironnut kuinka typerä tuolloin olin. Miksen voinut olla vain tyytyväinen omaan ulkomuotooni? Taitaa olla melko yleinen naisten vitsaus tämä kroppatyytymättömyys :`D

Aikaisempia blogejani seuranneet tietävätkin ettei meillä tosiaan tärpännyt heti ensi yrittämällä. Yli vuoden toivoimme lasta, tai oikeastaan minä toivoin. Lasta ei vain kuulunut ja inho omaa kehoa kohtaan vain kasvoi, koitin liikkua ja syödä vähän terveellisemmin, mutta mitään muutosta se ei kroppaani tuonut. Olin varmasti mieleltänikin niin stressitiloissa, että tuloksia ei olisi syntynyt vaikka kuinka olisin ollut nälkälakossa ja liikkunut kellon ympäri. Lopulta luovuin vauvahaaveesta ja muutamille tutuille ja ystäville asiasta mainitsinkin, jotka olivat pidemmän aikaa hiillostaneet vauvakysymyksillä. Tunsin oloni vähän vapautuneemmaksi kun ei tarvinnut enää potea stressiä lapsenteosta ja pystyin jopa sisäistämään uuden tavan elää, ei elämä kamaalaa olisi näin kahdestaankaan.
Kas kummaa kun tämä ahaa-elämys koettiin, tulikin viimein se plussa sinne saamarin testitikkuun! :D

Raskausaika oli ihanan seesteistä aikaa oman kropan kanssa, tunsin valtavaa ylpeyttä ja kiitollisuutta kasvavaa vatsaani kohtaan ja korostin jopa pömppääni mitä ihonmyötäisemmillä vaatteilla.  Olin isokokoisempi kuin mitä olin koskaan ollutkaan ja perhanan sinut itseni kanssa. Rakas poikamme syntyi vauhdilla ja toipuminen siitä kesti muutamia viikkoja. Alkoi se kuuluisa vauva-arki. Jossain vaiheessa tuon kaiken vauvasumun keskeltä havahduin siihen, etten tunnistanut enää itseäni. Olin muuttunut kropallisesti todella paljon. Ennestään leveä lantioni tuntui levenneen tuplaten siitä mitä se oli ja kroppaani olin saanut jotain ylimääräistä mikä ei ennen pistänyt silmään: TISSIT!!! Rintavarustukseni kasvoi reippaasti ylöspäin imetyksen myötä ja vaikka imetyksen loppuminen lässäyttikin rinnat ei niin terhakkaaseen muotoon, koko silti jäi isommaksi kuin mitä ne olivat ennen raskautta. Tämä aiheutti hirveästi ongelmia vaatteisiini, monetkaan vaatteet mitä ennen pidin, eivät enää näyttäneet hyvältä päälläni, eivät yksinkertaisesti enää sopineet kroppani muotoon millään lailla. Tunsin suuren osan identiteetistäni kadonneen, en enää osannut pukea itseäni mieleiseni näköiseksi. Uusi ongelma vain paheni kaupoissa kierrellessäni, olin tottunut katsomaan tietyn mallisia vaatteita ja tiesin ennen väistämättä mikä kroppaani sopi ja mikä ei. Nyt tuntui siltä, että olin ihan hukassa. Löysä iho vatsan seutuvilla ei myöskään helpottanut tätä tuskailua vaatteiden kanssa.

Muuttuminen ei koskenut ainoastaan ulkoista minääni. Muutuin myös valtaisasti sisältä päin! Koko ajatusmaailmani heitti melkoisen voltin ympäri. Ajatusmaailmani täytti vain tuo pieni ihmisenalku. Mitä hän tarvitsee, voiko hän hyvin, onko hällä nyt kaikkea ja kaikki hyvin? Sellaiset asiat kuin miltä minä itse näytän tai tarvitsenko minä kenties jotain, olivat kovin kaukaisia ajatuksia. Päälleni eksyi kerta toisensa jälkeen vaatteet jotka olivat nopeasti puettavissa, mahdollisimman rennot ja likaantumista kärsivät. Kauppaan mentäessä en kokenut enää tarvetta laittaa meikkiä naamaani, joka jo itsessään oli ihan absurdi ajatus ennen lasta. Omista harrastuksistaan puhumattakaan. Tämä blogikin alkoi takkuamaan juurikin näistä syistä, ei ollut tarvittavaa aikaa ja jaksamista ja ennenkaikkea En enää osannut kirjoittaa mistään, kun en enää tuntenut itseänikään. Oikein naurattaa kuinka muistan miettineeni monen ystäväni käyttäytymistä, aina kun heiltä kysyi kuulumisia, sain liudan lasten kuulumisia ihan kuin niitä olisin kysynytkin. Ja mitä tapahtuu minulle? Teen nykyisin sitä samaa. En enää osannut vastata mitään muuta kuin lapseen liittyvää kuulumista, kun ei minulla ollut enää mitään muuta sisältöä elämässäni. Tämä itsessään jo havahdutti minua, muutosta on saatava ja pian.

Aloimme ottamaan mieheni kanssa sitä kuuluisaa omaa-aikaa... välillä mieheni on nyt käyny pelailemassa veljensä luonna 60km päässä ja muutaman kerran minä olen saanut lähteä kaupungille kauppaan kiertelemään tai ihan kahville yksikseni. Ja se on tehnyt selkeästi hyvää koko perheelle! Tuonut aivan uutta energiaa jaksamaan arjen touhotukset ja ennenkaikkea, sen pienen hengähdyshetken itselle tärkeiden asoiden parissa ja keskittyä nimenomaan vain itseen! Tehtävää viellä on paljon jotta tilanne muuttuu hyväksi, mutta parempaan suuntaan ollaan nyt selkeästi menossa!! :)
Mutta jos jotain haluan sanoa niin sen, että kumpa joku olisi ennen raskautta kertonut siitä millaisia ongelmia voi tulla oman minänsä kanssa! Tuntuu että kaikkeen muuhun panostettiin ja hössötettiin muttei siihen tärkeään, omaan jaksamiseen ja siihen shokkiin mikä saattaa tulla kun koko oma minuus helposti katoaa lapsen myötä!!

"Vanhoja kuvia katsellessani, huomaan jotain sellaista mitä en aiemmin ole huomannut. Voi kumpa olisin voinut kertoa sille menneisyyden minälle kuinka kaunis ja hoikka hän tuolloin oli.. Silloin ajattelin ainoastaan sitä kuinka ruma olin, sitä kuinka läski mukamas olin ja kuinka ei enää jaksa tätä elämää... Onneksi ne ajat ovat ohitse, välillä huomaan kaipaavani sitä pientä eloisuutta joka on hukkunut näihin äitiyden tuomiin muutoksiin.. Mutta josko minä niihin taasen kiinni pääsisin..?"

Mustavalkoista

Sain tänään yllättävän viestin, edellisestä työpaikasta eräs työkaverini oli kuollut. Tämä uutinen tuli ihan puun takaa ja en oikein osannut siihen suhtautua mitenkään päin. Huomasin että sisuksiini alkoi vain kerääntymään valtaisa ahdistus möykky. Loppu päivä kului sumussa ja tuntuu kuin olisin suorittanut kaiken vain konemaisesti. Päässä pyöri jos jonkin näköisiä ajatuksia, itsesyytöksiä miksen ole käynyt hänen luonaan vielä kun hän eli? Nyt se ei ole enää mahdollista :`(  Emme hirmuisen läheisiä oltu, mutta välitin toki hänen olemassaolostaan ja hänen kanssaan oli ihan mukavaa työskennellä. Tapahtunut todellakin pysäytti jälleen.. Pysäytti ajattelemaan elämän haurautta, koskaan ei voi tietää milloin on kenenkäkin aika lähteä pois.

Ahdistus alkoi käymään sietämättömäksi ja jahka mies meni nukuttamaan poikaa, päätin minä lähteä pitkästä aikaa kunnon metsälenkille. Tunti siinä tulikin tarvottua taasen pitkin mettiä ja voi että miten se teki hyvää!!  Vaikkei se pahaa mieltä poistanutkaan, niin olo keveni huomattavasti. Pääsin irti siitä järjettömästä pääni sisäisestä jossittelusta ja itsesyyttelystä.

En ole kyseistä metsälenkkiä kulkenut varmaan 2 vuoteen, ensin en loppuraskauden aikana uskaltanut metsissä samoilla, jos alankin siellä synnyttämään :`D  ja sen jälkeen lapsen kanssa oli hankalaa kun en omistanut tarpeeksi hyvää kantoreppua ja muutenkin tuli vaunuilla pääsääntöisesti kuljettua asfalttiteitä. Monesta kohtaa oltiin menty hakkaamaan metsää ja moniin kohtiin oli puskittunut niin täyteen puita, ettei polkua meinannut seasta erottaa millään! Mutta ai että kuinka mieli ja keho oikein huusi kiitos ylistyksiä kun olin tämän reissun tehnyt! Kyllä sitä olin näköjään kaivannut! Täytyy ehdottomasti ottaa tämä metsissä samoilu taas osaksi joka päiväistä elämää. 

Onneksi on enää kolme päivää töitä ja sit alkaa neljän viikon loma!!! Tätä on odotettu! Jospa vaikka saisi tämän stressivyyhdin katkaistua ja saisi oikeasti muutenkin tehtyä asioita, joita normaalisti ei ehdi tekemään.

Tuli näemmän melko sekava postaus ja melkoisella kuvatykityksellä, mutta ajattelin laittaa tähän kaikki kuvat jotka tuli metsäretkeltä taltioitua... Ja tähän ikävämpään uutiseen viitaten, koin jotenkin tämän mustavalkoisuuden nyt avainasiaksi näihin kuviin. Toivottavasti teillä muilla on viikko lähtenyt hyvin käyntiin :)

Links 2-3-4

Perjantaina sain pitkästä aikaa rustata viivan yli omasta ämpärilistastani, nimittäin Rammsteinin näkeminen. Vanhaa blogiani seuranneet ovatkin saattaneet lukaista postauksen itseäni kiinnostavista bändeistä ja Rammstein on ollut kestosuosikkina jo siitä lähtien, kun se ensimmäisen kerran omaan tietouteeni tuli ala-aste aikaan band-X nimisessä musiikkiohjelmassa!! Eli melkoisen kauan on kyseistä bändiä tullut kuunneltua! Muutamat tuttavat ovat jo bändin nähneet livenä, mutta omalla kohdallani se on jäänyt vain haaveeksi. Viime kesänä kuitenkin päätin, että kun bändi seuraavan kerran tulee Suomeen keikalle niin minähän sinne menen, maksoi mitä maksoi!!
Ja maksaa sain...  :`D

Vantaalla järjestettävä Rockfest oli aivan uutukainen tapahtuma, uudella sijainnilla ja törkeän kovalla musiikkikattauksella. Uutukaisuus valitettavasti monissa käytännön järjestelyissä paistoi melkoisen räikeästi esille, mutta en antanut sen häiritä tunnelmaani. Koko viikon jännitin perjantain ilmaa, saammeko sadetta niskaan vai emme. Onneksi ilma kuitenkin suosi festarilla olijoita.

Matka kumppanikseni sain rakkaan veljeni. jonka kanssa matka taittui oikein joutuisasti. Menimme paikalle omalla autolla, siitäkin huolimatta vaikka joka paikka kielsi omat kulkuneuvot ja painotettiin julkisilla kulkemista. Tähän päätökseen olimme enemmän kuin tyytyväisiä. vaikka jouduimmekin auton jättämään melko kauas festarialueesta. Alueelle saapuminen oli tehty meille festaroitsijoille melkoisen haastavaksi sulkemalla monia kevyenliikenteen väyliä ja kierrättämällä meitä n.km:n matkan ylimääräistä, porottavassa auringonpaahteessa se ei tuntunut kovin mukavalta. Ensimmäinen bändi meiltä jäi vallan näkemättä tämän kiertelyn ja kaartelun, sekä mielettömän jonottamisen takia, mutta päätin olla myös senkään haittaamatta omaa fiilistäni :)

Ensimmäinen bändi jonka ehdimme näkemään oli Viikate. Nooo omasta mielestä ihan käypää hengailu musiikkia, vaikka sillä vähän tuppaakin olemaan tämä "kun olet kuullut yhden, olet kuullut ne kaikki biisit"-syndrooma. Tämän jälkeen esiintyi telttalavalla Kotiteollisuus, jota en myöskään ole ennen nähnyt. Lyhyeksi jäi näkeminen nytkään, koska telttalava oli aivan liian pieni, aivan liian ahtaassa paikassa ja aivan liian monta kiinnostunutta katselijaa!!
Telttalava oli tosiaan aivan onneton, pikimusta, vain yhdestä suunnasta avoin teltta ja happi ei kulkenut siellä yhtään. Jos jäit ulkopuolelle teltasta, et kuullut kunnolla mitään musiikista, koska ääni jäi jumiin kuin pussiin sinne teltan sisälle. :( Myös Turmionkätilöt jäi ihan muutaman biisin fiilistelyksi juurikin näistä syistä. Keskittymistä ei myöskään helpottanut järkytys, jonka koin siinä kuunnellessa. Edessäni nimittäin oli nainen joka kantoi selässään kantoliinassa max puolivuotiasta lasta!!!! Mitä hel....??? Vauva oli topattu pipolla, töppösillä ja paksuhkolla takilla, se oli tiiviisti kieputettuna äitinsä selässä kantoliinan sisällä ja itselle tuli huoli jo pelkästään siitä ettei se kuole lämpöhalvaukseen, kun lämpöä piisasi yli 30 astetta! Onneksi lapsi liikkui rauhattomasti siellä selässä ja hänen äitinsä siirsi sen etupuolellensa. Oli sillä sentäs kuulosuojaimet päässä, mutta silti, ei tuollainen paikka ole mielestäni lapsille. Ei siellä turhaan ole se ikäraja suositus!!! Etenkin Rammsteinin alettua soittamaan huoli tästä vauvasta kasvoi entisestään, mitä jos se oli viellä siellä alueella? Itselläkin se bassojytke tuntui sisuskaluissa asti, saati sitten miltä se tärinä tuntuu semmoisella pienellä ja kuinka paljon se tuntee pelkoa ihan vain siitä ihmis paljoudesta ja jatkuvasti leimahtavista valoista yms!! äääääh, mun äidinvaisto/huoli kävi pikkusen ylikierroksilla siellä.

Pain oli todella kova livebändi. Tykkäsin aivan valtavasti ja vaikka kuunteluni perustuukin lähinnä vanhempaan tuotantoon, täytyy minun ilmeisesti perehtyä uudempiinkin biiseihin :)

Vihdoin koitti hetki jota olen odotellut ties kuinka ja kauan. Olo oli niin jännitynyt. Koko show oli aivan mieletön, sille ei löydy edes sanoja!! Mielettömiä pyrotekniikoita, uskomatonta lavaenergiaa ja koko ajan muuttuvia lavasteita, valoja yms. Keikan pituuskin yllätti todella positiivisesti 1h 40min täyttä tykitystä! Ja tiedättekö sen tunteen kun 30 000 ihmistä marssii yhteistuumin Links 2-3-4 tahtiin niin että koko tanner tömisee. Siinä on tunnetta kerrakseen. Suosittelen ehdottomasti kaikille jotka eivät tätä ole livenä nähneet!!! ^_^

Jos seuraavana päivänä hymy yltää korviin asti, vaikka jalkapohjat ovatkin täynnä rakkoja, olet nukkunut vain 4 tuntia ja joka solua kehossasi särkee..taisi keikka olla silloin onnistunut ;)

Kukkuu

Olisikohan aika viimeinkin pyyhkiä pölyt pois tämänkin blogin päältä!! Luonnoksissani on monia monia tekstejä, jotka ovat jääneet valitettavasti vain luonnos asteelle! Syitä kirjoittamattomuuteeni on ollut monia, on ollut sairastelua, ollut jonkin asteista kevätmasennusta, ongelmia omasta minästä ja ongelmia omassa parisuhteessa!! Lisäksi rakas läppäri otti ja sanoi sopimuksensa irti ja en saa yhteyttä sitten millään tähän vanhaan pöytäkoneen rotiskoon vaikka kuinka haluaisin! Rahaa ei ole tällä hetkellä ostaa uutta läppäriäkään..joten joten... tässä ollaan! Mutta kaippa sitä täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa tätä koneen kuvatusta kesyttämään, josko meidän yhteistyö alkaisi jossain välissä sujumaan! :)

Tosiaan kuten sanoin niin kevät on ollut minulle tänä vuonna poikkeuksellisen raskas! En muista koska viimeks olen tuntenut oloni niin loppuun kulutetuksi, pakolliset askareet tulee päivittäin suoritettua, mutta mihinkään muuhun ylimääräiseen ei ole ollut energiaa! Valoa kuitenkin alkaa ehkä viimein näkymään tämänkin tunnelin päästä ja ehkä saan jälleen kiinni itselle tärkeistä asioista! :)

Mitään järin mullistavia tapahtumia ei tässä hiljaisuuden aikana ole tapahtunut, poika kasvaa hurjaa vauhtia, ollaan viikon verran viimein uskaltauduttu harjoittelemaan kävelyä, töissä menee epäsäännöllisen kiireisen mukavasti ja minä hommasin liput rockfestiin jossa esiintyy yksi pitkäaikaisin suosikkibändini Rammstein ja monta monta muuta kovaa bändiä!! Toivon todella että kelit suosivat, jos näihin viime päiviin on katsominen, taitaa keikkavaatteeni muodostua lähinnä pilkkihaalarista :`D  Sellainen pikakatsaus! Ihme kun täällä jaksaa kukaan enää edes roikkua kun on niin kovin ailahtelevaa ollut tämä minun kirjoitteleminen! Pahoittelut siitä ja arvostan suuresti teitä lukijoita, jotka olette jaksaneet seurata edelleen tämän blogin matkaa! ^_^ Pyrin pääsemään jälleen kiinni tähän rakkaaseen harrastukseen :)

Mitäs teille sinne ruudun toiselle puolelle kuuluu? ^_^

Kun kaikki tuntuu kaatuvan!

Moikka vaan pitkästä aikaa! Hengissä ollaan vaikkei se olekkaan ollut ihan itsestään selvyys nyt viime aikoina! Viime postauksessa kerroin tuosta pojan sairaala reissusta.. No nyt oli hiljan minun vuoroni jälleen tuijotella sairaalan seiniä. Se alkoi yhtäkkiä noin nelisen viikkoa sitten. Töissä minulle nousi kuume ja työpäivän jälkeen riensin työterveyteen hakemaan sairaslomaa! Sain sitä kolme päivää ja koko tuon 3 päivää tärisin kotona liki 40 asteen kuumeessa! Sain lähetteen terveyskeskukseen tarkempiin kokeisiin ja tulehdusarvojen ollessa yli 200 minut vietiin ambulanssilla sairaalaan. Sairaalassa selvisi, että tulehdusarvoni huiteli miltein 400. Vakava keuhkokuume. 

Sairaalassa oleilin miltein 5 päivää ja kotiin sain vajaan viikon  sairasloman kera antibioottien! Olo lähti ihan hyvin kohentumaan ja kun sairasloma loppui pääsin jatkamaan jälleen töihin! No töissä nyt kerkesin sen viikon verran olemaan kunnes taas nousi kuume :( no tulehdusarvothan ne siellä oli taas lähtenyt nousuun ja uutta antibioottikuuria kehiin! Tänään sitten kävin uudelleen lääkärissä joka totesi, ettei päästä minua viellä töihin kun oli tulehdusarvot viellä koholla. Vaikka joudunkin viellä olemaan sairaslomalla, olin silti iloinen kun ajattelin, että nyt saan ainakin kunnolla tervehtyä ja olisin sitten täydessä iskussa töissä! Mulla oli muutenkin ihan voittaja fiilis koko päivän, oli pitkästä aikaa tunne että kaikki kääntyy hyväksi jahka saan viellä itseni terveeksi! 

No sitä olotilaa ei tarvinnut kauaa tuntea! Esimieheni soitti ja tiedusteli syytä noin kovaan sairastumiseen, ja muistutti että olen viellä koeajalla, että täytyy miettiä mitä minun kanssa tehdään! Se tästä ny viel puuttuisi jos saisin kenkää sen takia että oon sairastunut :'( ymmärrän toki työnantajan näkökulmasta tilanteen mutta tuntuu tää vaan niin helvetin epäreilulta!! Toivotaan ny parasta et tää tauti menisi nyt tällä viimein ohi ja että saisin pitää työni! Aika näyttää... miksei koskaan voi asiat olla kahta tuntia pidempään oikeasti hyvin??

Kun painajainen käy toteen

Heipä hei taasen pitkästä aikaa! Mulla on luonnoksissa yhtä jos toista avautumista siihen, miksen ole hetkeen kirjoitellut, mutta sen julkaisemista venyttelen vielä tovin. Halusin tulla ensin kertomaan meidän perjantai päivästä.

Äitiys on tuonut minulle mukanaan järjettömästi pelkoja. Ennen niin järjellä ja tilanne kerrallaan menevänä ihmisenä, olen alkanut liikaa stressaamaan tulevaisuuden asioita. Erinäiset pelot ovat myös usein läsnä, etenkin omaan lapseen kohdistuvat pelot. Se menettämisen pelko. No perjantaina se pelko liippasi todella läheltä meitä vanhempia.

Se alkoi jo aamulla, poika oli kuumeessa, päätettiin jättää hoitoon vieminen väliin ja mies jäi sairasta poikaa hoitamaan kotiin. Koko työpäivän ajan stressasin pojan vointia, oli vahvasti tunne että kaikki ei ole kunnossa. Mies vakuutteli tekstareissa kaiken olevan hyvin, että poika vain on kuumeen takia tosi uninen ja ei jaksa juurikaan leikkiä. Huoli jatkoi kasvamistaan ja töiden jälkeen läksin ruokakauppaan, kun kerrankin oli aikaa rauhassa käydä, vaikken pitänyt siitä ollenkaan. Koitin vain hokea itselleni, että käyttää nyt tilaisuus hyväksi ja rauhassa kiertää kaupassa, kun muutoin se harvemmin on mahdollista, että ei se koto tilanne siitä miksikään muutu olen minä siellä häsläämässä tai en ja saan varmasti soiton jos jotain sattuu. Pääsin kotiin ja siinä ilta meni kuumeisen pikkumiehen kanssa jota koitti keinolla millä hyvänsä piristää. Tuli ilta ja iltavaipan vaihdon yhteydessä se pelko iski vasten naamaa.. Pojalle oli ilmestynyt todella pahaa turvotusta vehkeisiinsä ja siitä sitten kiireesti pyysin miestä soittamaan päivystykseen, että mitä tehdään.. päivystys epäili ihan perus pissatulehdusta ja sanoi että jos pissavaippoja normaalisti tulee, niin ei tarvitse 70km lähtee ajeleen suotta, että aamulla sitten käydä oman kaupungin terveysasemalla. Itse olin jo ihan valmis kuskaamaan poikaa maailman ääriin, mutta mies sai vakuutettua minut että tehdään niinkuin lääkäri sanoo.

Aloin levittämään alakerran vuodesohvaa, jotta saisin sen yön nukkua pojan kanssa vierekkäin ihan vain oman mielenrauhan vuoksi. Ja hyvä että tein niin. Poika nukahti viereeni vuodesohvalle ja siinä viellä hetki katottiin telkkaria mieheni kanssa. Poika nukkui ehkä sen max.45 minuuttia ja kun hän nosti päätään siinä hetken ähräämisen jälkeen, sanoin miehele että nyt lähetään sairaalaan ja äkkiä. Pojan huulet, etenkin ylähuuli oli turvonnut ainakin kaksin, ellei jopa kolmin kertaiseksi. Saatiin kamat kasaan ennätys vauhdissa ja pian jo olimme tienpäällä. Ensiapuun päästyämme vastaanotto hoitaja tutki poikaa ja huomasimme itsekkin, että hällä oli tulipunaisia läiskiä ilmestynyt ympäri kehoa. Meidät siirrettiin jonotus aulaan odottamaan lääkärille pääsyä. Kello taisi olla tasan puolen yön. Odotimme miltein 2 ja puoli tuntia, kunnes pääsimme lääkärin luo. Poika onneksi oli hirmuisen reipas, jaksoi olla sylissä miltein koko ajan, viimenen puolituntinen alkoi kyllä käymään jo pienten hermojen päälle kun olisi pitänyt päästä konttimaan likaiselle lattialle -_-
Lääkäri tutki pojan ja hälle yritettiin antaa 3 eri lääkettä, jotka poika oksensi kahteen kertaan pihalle. Lopulta saimme siirron lastenpolille jossa poika sai kortisooni piikin kun ei kerta nestemäiset pysyneet sisällä. Meiltä kyseltiin paljon, mistä allerginen reaktio olisi voinut johtua, mutta emme keksineet mitään. Lopulta meidät siirrettiin osastolle tarkkailuun varmuuden vuoksi. Se oli helpottavaa ettei koko aikana ollut pojalla mitään hengitysoireita, mutta sitä näkyä kun pojan kasvot eivät olleet yhtään oman näkösensä, en varmasti unohda koskaan. Niin paljon pelkäsin, että mitä jos jotain tässä vielä tapahtuu.

Saatiin osastolla nukuttua hurjat 2 tuntia kun poika heräsi huutamaan pelosta, kun olimme niin oudossa ympäristössä. Turvotus oli kortisoonin takia onneksi jo hälvennyt. Lääkäri saapui noin klo.11.30 ja hän vain totesi ettei mitään allergiatestejä kannata tämän ikäiseltä ottaa ja että hän määrää allergialääkettä nyt parin päivän kuuriksi otettavaksi ja seuraillaan tilannetta. Sanoi että kun selvää tekijää ei ole tiedossa niin saattaa olla ihan jonkun viiruksen aiheuttamaa reagointia. Nyt sitten jännityksellä elellään kotosalla ja toivotaan ettei sama toistu. Lääkäri viellä lohduttavasti sanoi että jos tulee uudelleen niin heti ambulanssia soittamaan,että seuraava kerta on allergia tapauksissa yleensä kuulemma pahempi kuin ensimmäinen.. että turvallisin mielin jatkamaan arkea :D =/

Että jos äitiydestä olen oppinut sen että kuinka paljon voi toista rakastaa, niin olen nyt oppinyt myös sen kuinka järjetön voi olla se huolen ja pelon määrä toisesta ihmisestä!!