Tämä syksy on nyt ollut sellaista aikaa, kun facebook on muistutellut erinäisistä julkaisuista kahden vuoden takaa. Ensimmäisestä odotusajasta kuvineen ja mietteineen. Uudet jaksot Toisenlaisista äideistä ovat myös saaneet aatokseni paljon tuohon aikaan ja nyt päätin tulla hieman tänne niitä ajatuksia kertoilemaan!
Raskaus aika sujui tuolloin kaksi vuotta sitten todella hyvin, voin loistavasti ja en missään vaiheessa kärsinyt perinteisestä kaaressa oksentelusta tai muista kaameista kivuista ja säryistä, jotka monesti leffoissakin mielletään kliseisiksi raskaus oireiksi, niiden hormonihirviömäisten mielenoikkujen lisäksi. Ainoa, mistä raskauden huomasi oli nopeasti kasvava vatsa ja kuukautisten pois jäänti. En kokenut myöskään näitä kummallisia mielitekoja, mitä toisille kai tuli jopa keskellä yötä. Oloni oli siis fyysisesti todella hyvä.
Henkisesti vointini ei sitten ollutkaan niin hyvä, kuin mitä päälle päin saattoi näyttää. Koin valtaisaa yksin jäämisen tunnetta. Mies ei tuolloin osannut samaistua vauvan tulemisen riemuun, hän vetäytyi aiheesta täysin ja alkoi elämään sitä kohta menetettävää nuoruuttaan täysillä. Yksin koitin stressata ja miettiä tulevia tarvikkeita tulevaa vauvaa varten ja otin päävastuun makuuhuoneemme remontoimisesta, jotta se olisi mahdollisimman tilava ja helppohoitoinen vauvan tullessa kuvioihin. Kaikki oli niin uutta ja jännittävää, mutta samalla koin hirmuista stressiä siitä kun tunsin olevani aivan yksin asian kanssa.
Ennen raskautta koin yksinäisyyttä myös kavereiden keskuudessa. He kun saivat lapsia monet melko samaan aikaan, oli heillä yhteistä keskusteltavaa lasten hoidosta ja tarvikkeista. Aihe ei tuolloin koskenut itseäni millään muotoa ja koin siksi oloni hirveän ulkopuoliseksi. Nyt kun tuleva vauva mahdollisti paremmat kyvyt osallistua keskusteluun, huomasin, että aihe oli jo heille niin kulunut ja koettu, ettei odotusjutut ja vastasyntyneen jutut enää olleet ns.tapetilla. Aihe pyöri jo taaperoikäisten ongelmissa yms. Jäin siis jälleen ulkopuoliseksi näissäkin jutuissa. Lopulta huomasin jo raskausajan lähentyvän loppuaan, enkä ollut päässyt nauttimaan koko ajasta oikeastaan ollenkaan. Se kun saan lukea monesta lähteestä kuinka pariskunnat yhdessä hurahtavat tähän vauvasumuun, mies paijailee kumppaninsa kasvavaa vatsaa ja suunnittelee jo jälkikasvunsa kanssa mahdollisia tulevia mopon korjaus projekteja jne, valehtelisin jos väittäisin, etten olisi kokenut pientä katkeruutta ja haikeutta tästä asiasta. Olen myös saanut itse kutsun muutamiin baby showereihin ja toisiin niistä pääsin itsekkin paikalle. Kukaan ei kuitenkaan halunnut koskaan järjestää minulle niitä. Sekin aihe nosti pientä haikeutta pintaan. Kavereita minulla on useita, mutta ilmeisesti en ole kellekkään niin tärkeä, että kukaan haluaisi minulle mitään järjestää yms.
Tähän nyt varmaan joku voi sanoa, että loppupeleissä ei kovin moni saa koskaan näitä baby showereita, saati sitten että saisi kokea koskaan yleensäkkään raskautta vaikka haluaisi. En vertaa itseäni muiden elämään, vaan halusin nimenomaan tuoda julki vain oman oloni tuolta ajalta. Näkökantana siihen, ettei se raskausaika ole aina niin ilon ja onnen täytteistä, kun voisi kuvitella tai miten sitä monesti ulospäin näytetään.
Esikoisemme syntyi todella vauhdilla alle 5 tunnin synnytyksellä, mieheni oli tuolloin mukana. Kätilöillä ja minulla tuli kiire saada poika maailmaan, sydän äänten heikennyttyä roimasti, mutta onneksi saimme hänet terveenä syliimme. Itse olin tilanteesta niin uupunut etten tuntenut sitä kuuluisaa tunteiden vyöryä, mikä kuulemma kaikille tulee kun saa sen lapsen ensikertaa syliin. Myönnän suoraan, että ensi ajatukseni saatuani pojan syliini oli, että "tässäkö tämä nyt sitten on?". Synnytys jätti jälkeensä repeämiä joita tikattiin, tunsin valtavaa kipua koko ajan ja osastolle päästyäni, meni kaikki keskittymiseni siihen kipujen sietämiseen ja että pystyin niiden lomassa hoitamaan tämän uuden ihmisenalun tarpeet. Tunsin myös valtavaa syyllisyyttä tuntemuksistani. Mikä minussa oli vikana, kun en tuntenut tuota pikkuihmistä kohtaan mitään??
5 päivän sairaalassa olon jälkeen pääsimme vihdoin kotiin, kipuni jatkuivat hyvin voimakkaina ja söin vahvoja kipulääkkeitä maksimi ohjeistuksen mukaan päivittäin. Mieheni onneksi oli tuolloin valtaisana tukena ja otti hienosti isän roolin haltuun, hän hoiti vallan pojan vaipanvaihdot, jotta itse sain vain levätä ja huolehtia pojan ruokinnasta. Ajatukseni pyöri koko ajan siinä synnytyksessä ja mahdollisten kauhuskenaarioiden kuvittelussa, mitä olisi voinut käydä ja että yritinkö itse tarpeeksi siinä tilanteessa? Tunsin myös pelkoa niitä omia ajatuksiani kohtaan mitä koin silloin ensihetkellä poikani nähdessäni. Minulla kesti pitkään, että opin pääsemään niistä mietteistä eroon. Poikaani rakastuin todella pian kotiin palattuamme ja koin valtavaa kiintymyksen tunnetta häntä kohtaan. Ehkä se etten kokenut niitä heti synnytystilanteessa, nosti juuri niitä pelkoja niin voimakkaana ja syyllistin itseäni pitkään siitä, etten tuntenut sitä kiintymystä omaa lastani kohtaan.
On pitänyt näistä ajatuksista kirjoittaa jo pitkään, mutta en vain ole saanut niitä jäsenneltyä oikeaan muotoon. Nyt vain jokin sai minut palaamaan noihin hetkiin ja päätin sitten käyttää tilaisuuden hyväksi ja kirjoittaa myös näistä ei niin positiivisista kokemuksista. Harvoin kun saa näistä lukea mistään. Kaikki kun tuntuu vain aina hehkuttavan sitä onnea ja heti salaman lailla iskevää kiintymystä omaa lastansa kohtaan. Toivottavasti tämän lukee joku joka on paininut samojen ajatusten kanssa, ja että voin hälle sanoa tunteiden olevan aivan normaaleja ja että kyllä siihen vauvaan kiintyy kun antaa itse siihen tilaisuuden. :) Ehkä nykyään liikaa korostetaan sitä miten jokaisen tulisi asiat kokea, jos et näin tee, on sinussa automaattisesti jotain vikaa. Äitiysmaailma on muutenkin jotenkin hirmu raadollinen, täynnä syyllistämistä ja vertailua. Helpommin arvostellaan, kuin että koettaisiin tarpeelliseksi kannustaa ja tsempata, mikä on minusta hirmu väärin, että asiat ovat tällä tolalla. Meidän pitäisi enempi kannustaa ja olla toistemme tukena!!
