Yöt ovat pahimpia

Nyt kun olen tilanteemme takia joutunut erinäisiä kertoja turvautumaan maamme tukiverkostoon, olen saanut ikävästi huomata, kuinka huonosti ne ainakin tällä paikkakunnalla toimivat. Ensinmäisen kerran kun jouduin poliisit soittamaan kotiimme turvaksi, oli lähin yksikkö useiden kymmenien kilometrien päässä. Matka itsessään täällä maalla ei ole mikään päätä huimaava, mutta tositilanteen sattuessa se kuulostaa hyvinkin hurjalta välimatkalta. Ymmärrän toki sen, ettei jokaisen talon nurkalla voikkaan olla yksiköitä turvaamassa ihmisten arkea, mutta se että poliisit puhelimen päässä kertovat olevansa noin 40 minuutin ajomatkan päässä ja eivät kovin mielellään lähtisi ajamaan tänne, jos tilanne ei ole henkeä uhkaava. Itsekseni mietin, että tuon 40 minuutin aikana ehtii hyvin sattumaan vaikka ja mitä, jos toinen humalapäissään saisi päähänsä tehdä meille oikeasti jotain. Usean uudelleen soittamisen jälkeen ja usean tunnin odottelun jälkeen sain kun sainkin apua kotiin, jotta pystyin edes sen yön nukkumaan turvallisin mielin pienten lasten kanssa.

Toinen missä koin, etten saa tarpeeksi apua oli mielenterveyspalvelut. Jo ennen kotoa pakenemista puhuin tilanteesta neuvolassa ja sanoin, että minun on saatava jonkinlaista keskustelu apua. Kesti pitkään ennen kuin neuvolantäti edes itsekkään löysi tietoja mihin pitää ottaa yhteyttä jne. Pitkän pohdinnan ja kolleegoilta kysymisien jälkeen sain muutamia puhelinnumeroita, joista voisin itse tiedustella paremmin. Tämä kummastutti suuresti, sillä synnytyksen jälkeen minulta useasti kysyttiin mielialaa mahdollisen synnytyksenjälkeisen masennuksen havaitsemisen varalta. Mitä jos minulla olisi tuolloin havaittu kyseinen sairaus, olisinko siihen oikeasti saanut apua? Toisekseen kummastuttaa tämä käytäntö "soita itse ja tiedustele lisää, kyllä sieltä neuvotaan eteenpäin".. Monilla kun se kynnys myöntää oma jaksamattomuutensa on usein hyvin hyvin suuri ja sen asian ääneen sanominen esimerkiksi neuvolassa voi olla jo itsessään työn ja tuskan takana, sen jälkeen sinulle sanotaan että soittele itse ja selvittele asiaa, niin moniko oikeasti apua tarvitseva siihen oikeasti enää kykenee? Itse olisin tuossa tilanteessa kaivannut sitä että minulle oltaisiin välittömästi varattu jokin aika siinä keskustelemaan jonkun ihmisen kanssa. Mahdottomalta tuntuneessa tilanteessa sitä ei enää jaksaisi alkaa itse miettimään ja selvittelemään asioita. Vaikka itsekkin heti soitin ja selvittelin itselleni apuja, niin ensimmäisen keskusteluavun sain vasta useamman viikon päähän.
Tämäkin käynti oli sinällänsä koominen, puhuttavaa minulla olisi ollut vaikka ja kuinka, mutta tunnin aikaraja tuli tietysti jossain vaiheessa täyteen, jolloin tämä terapeutti sanoi minulle, ettei hän näe minulla olevan akuuttia hätää, joten toista kertaa ei varmaan tarvita. o_O
Tässä kohtaa itse onneksi sain suuni auki ja vaadin uudelleen käyntiä vedoten teini-iässä kokemaan masennukseen ja itsetuhoisuuteen. Minulla kun kuitenkin on kaksi pientä lasta joiden tukena minun pitää olla kellon ympäri. Se että toisena päivänä jaksamiseni voi olla mitä mainioin, mutta toisena se saattaa olla sitä luokkaa, että pidättelen itkua koko päivän ja se aika menee vain arjessa jollain lailla selviytymiseen. Minusta on hullua, että vain yhden keskustelun jälkeen, jolloin sitä asiakas luottamusta ei olla vielä ehditty edes saamaan, tehdään jo diagnoosi sille tarvinko muiden mielestä apua vai en. Eipä tarvitse tämän perusteella ihmetellä, miksi toisilla perheillä sitten oikeasti naksahtaa jossain kohtia päässä ja tekevät niitä ei toivottuja tekoja.

Kuinka nyt sitten olen itse jaksanut tämän kaiken? Hyvin vaihtelevasti. Suurin tottuminen on siinä, että 10 vuoden jälkeen se toinen ei enää nuku saman katon alla ja sitä toista aikuista ei oikeasti ole siinä läsnä. Vaikka pois muutto helpottikin monia asioita, ei tarvitse enää pelätä toisen kännisekoiluita, ei tarvitse kenenkään kestää sitä jatkuvaa riitelyä, ei tarvitse stressata omakotitalon siisteyttä ja remppaamista enää yksin jne. niin huomaan silti olevani toisinaan ihan hukassa. Päivät vielä menee ihan hyvin kun kaksi pientä ihmisen alkua pitävät ajatukset hyvin tiukkaan heissä, mutta kun ilta ja yö tulee iskee ahdistus. Se yksinäisyyden tunne on jotain ihan järjetöntä mitä oon saanut nyt kokea. Ei ketään aikuista kenen kanssa voisi jakaa ne päivän tapahtumat, ei ketään kenen kainaloon käpertyä, juttu kaveria jonka kanssa voisi puhua muustakin kuin lasten kuulumisista. Toki aina voi soittaa jollekkin, mutta ei sekään iltamyöhäsellä kovin paljoa houkuttele, kun juuri on saanut lapset nukkumaan. Omakotitalossa kaikki loputtomat kotityöt mitkä kasaantuivat yksinomaan minun harteille, piti illat myös kiireisinä, mutta nyt huomaan kun sitä aikaa olisi, ettei minulla ole mitään omaa. Ei mitään harrastusta, ei mitään kaveria jolle voisin vaikka keskellä yötä laittaa jotain älyvapaata ajatusvirtaa tulemaan, en oikein edes tiedä kuka enää olen ja mistä pidän. Ja huomaan kuinka saatan olla miehelleni hieman jopa mustasukkainen siitä kun hännellä illat menee pelaillessa erilaisia pelejä tai vain nauttiessa omasta rauhasta. Siksi oonkin nyt koittanut pohtia oikein urakalla itselleni jotain sisältöä elämääni. Tätä blogiakin on nykyisin taasen kiva kirjoitella kun tuntuu, että siihen viimein jopa löytyy aikaa. :)
Yöt kuluvat myös hyvin tehokkaasti käsitellen menneitä. Itkut jos toiset on tullut tirautettua tässä yksin ollessa kun on aikaa viimein käsitellä tapahtumia joita ei siinä tilanteen päällä ollessa voinut käsitellä. Nukkumisesta ei vieläkään tahdo tulla mitään jatkuvien painajaisten takia. Saatan herätä useammin yössä kun tämä meidän nuorimmaisemme ja aamulla olo onkin kuin katujyrän alle jääneellä. Ja väsymys vielä monesti korostaa niitä epävarmuuden, riittämättömyyden ja yksinäisyyden tunteita.

Pieniä trauman poikasia olen myös havainnut hiljattain tulleen mieleeni. Vanhempi lapsi sai päähänsä eräänä päivänä sulkea täällä kaikki huoneiden väliovet. Ennen kun ehdin edes sen paremmin ajattelemaan, huomasin jo voimakkaan ahdistuksen ottaneen vallan. Mulle iski ihan hirveä suljetunpaikan kammo päälle ja ovet oli saatava heti auki. Tämä trauma on peräisin siitä kun aviomieheni viimeisenä kotona olo iltana sulki meidät hetkeksi asuntoomme lukkojen taakse, jotta sai rauhassa kerätä alkoholinsa rapusta ja lähdettyä autolla pois kotoa. Tästä hetkellisestä vapauden riistosta tuli selkeästi itselleni jokin pelkotila. Lisäksi viime yönä havahduin kuulemaan kuinka yläkerran mies korotti ääntänsä moneen otteeseen ja se löi minulle heti ahdistuksen tunnetta päälle. tuli ihan vanhat ajat mieleen.
Olenkin nyt ajatellut jossain vaiheessa kysyväni lääkäriltä, voisiko minulle määrätä jotain lääkettä jotta pääkoppa pysyisi kasassa. Meinaan itseänikin jo ahdistaa tämä oma olemiseni, en halua olla tälläinen murehtija, ahdistuja ja pelkääjä. Haluan voida nauttia elämästä ja olla jälleen iloinen.

4 vuotta

Se taisi lähteä lapasesta jo yli neljä vuotta sitten. Oltiin menty muutama vuosi sitten naimisiin ja ajateltiin sen seuraavan askeleen ottoa suhteessamme, eli sitä jälkikasvusta haaveilua. Meni kuukausi ja toinen, mutta sitä lasta ei kuulunut. työt stressasi ja elämä tuntui silloin junnaavan muutenkin paikoillaan. Meillä oli tapana aina silloin tällöin nauttia pari lasia punaviiniä tai kupillinen terästettyä glögiä, lievittääkseen stressiä. En tiedä missä vaiheessa se luisui siihen, että tavasta tuli lähes joka päiväinen rutiini. Paettiin arjen haasteita sen rentouttavan lasillisen taakse, pidettiin hauskaa ja totuteltiin ajatukseen elämästä ainoastaan me kaksi. Jossain vaiheessa itse kuitenkin havahduin siihen tunteeseen, etten voinut jatkaa elämääni enää näin. Halusin saada jälleen otteen siitä, enkä vain lipua päivästä toiseen kuin odottaen jotain ihme pelastumista. Niinpä lopetin juomisen. Siitä meillä alkoi ne isommat hankaluudet. Mieheni ei osannut enää luopua siitä elämäntavasta ja samalla ikäänkuin loukkaantui minulle siitä, kun luovutin meidän yhteisestä harrastuksesta ja ilonpidosta. Hän ei ymmärtänyt sitä, että ei elämä voi samalla tavalla jatkua ikuisesti. Itse halusin pitää kuitenkin päätöksestäni kiinni, halusin jälleen kontrolloida omaa elämääni. Muistan kuinka aiheesta käytiin useasti riitoja, miehestäni tuntui, että hylkäsin hänet. Aikaa kului ja sitten tulikin se yllättävä uutinen, minä odotin meidän yhteistä lasta. Asian piti olla iloinen juttu meidän perheessä, tätähän me olimme jo pitkään toivoneet. Mieheni ahdistui tästä vain lisää, täysin uusi elämäntilanne, mihin hän ei ehkä ollutkaan valmis. Alkoholia alkoi kulumaan entistä enemmän joka tietysti kiristi välejä vielä lisää.
Itseäni suretti yksin olo ja uuden elämäntilanteen kohtaaminen yksin. Siinä missä muiden parien tulevat isät silittelivät puolisoiden kasvavaa vauvamasua, omani alkoi muodostamaan kiintymyssuhdetta alkoholin kanssa.

Raskaus aika kaikessa henkisessä ahdistavuudessaan sujui kuitenkin ihan hyvin ja helmikuussa 2016 meidän esikoispoikamme syntyi. Vauva vaati hirmuisesti huomiota, syliä ja jatkuvaa tavoiteltavissa oloa, joka siis oli tiedossa, mutta se söi itseltäni hirveesti haluja läheisyyteen. Läheisyys kiintiöni tuli vauvan myötä täyteen joka ymmärrettävästi nakersi parisuhdettamme. En vain kyennyt enää väsymykseltäni antamaan parisuhteelle niin paljoa kuin se olisi tarvinnut. Miehelleni tuli olo, että suhteemme oli muuttumassa enempi kämppis suhteeksi kuin että olisimme olleet toisillemme oikeasti mies ja vaimo. Tämä yksinäisyys sai mieheni juomaan enemmän. Joka viikonlopun tissuttelusta alkoi tulla joka päiväistä. Tilanteet alkoivat kärjistymään ja välillemme alkoi tulla enempi ja enempi ongelmia. Toki aina välillä tuli niitä hetkiä kun kaikki oli ihan hyvin. Muuten tätä ei varmasti oltaisi jaksettukkaan. Jokainen hyvä kausi toi tullessaan toivoa parempaan. Erään toiveikkaan kauden aikana tuli järjetön mielenhäiriö toisesta lapsesta. No häntä ei tarvinnut kauaa odotella, tärppäsi oikeastaan samointein. Tietysti sen jälkeen tuli jälleen se merenpohja vastaan ja ongelmat alkoivat jälleen pyörittämään joka päiväistä arkeamme. Uusi raskaus oli terveydellisesti haasteellisempi kuin ensimmäiseni, eikä pikkusen alta 2 vuotias taapero tuonut yhtään helpotusta tässä mukana. Mies pakeni yhä syvemmin ja syvemmin alkoholin tuomaan helpotukseen. Töiden jälkeen käytiin ostamassa lava tolkulla 6% oluita ja niitä myös kumottiin kurkusta alas koko ajan vain entistä kiihtyvämpään tahtiin. Tunsin oloni niin yksinäiseksi ja hylätyksi. Kumpikaan ei osattu enää puhua toisillemme.

Toinen lapsemme syntyi viime huhtikuussa ja toi tullessaan hetken pilkahduksen paremmasta tulevaisuudesta. Kunnes hormoonini keskitti kaiken hoivaviettinsä lapsiin ja unohdin sen tärkeimmän, oman rakkaan aviomieheni. Kierre oli jälleen valmis ja joka oikeastaan vain odotti katkeamistaan. Kaikki vuosien hankaluudet, riidat, katkeruudet vain ottivat vallan, emmekä kumpikaan enää osattu toimia oikein. Ja mieheni oli niin syvästi kiinni viinan turruttamassa maailmassa, ettei oikeastaan välittänyt enää mistään mitään.

Missä kohtaa se viimeinen piste sitten saavutettiin tälle kaikelle? Siinä kohtaa itsestäni alkoi tuntumaan pois muutto ainoalta vaihtoehdolta kun mieheni oli keskellä kirkasta päivää oksennus kunnossa ja itse sain pelätä kaatuuko hän kännipäissään nuorimmaisemme turvakaukalon päälle tai minun päälle kun vauva on sylissä. Lisäksi huoli esikoisestamme joka murehti isin oksentelemisia ja pohti itku kurkussa iltaisin kuinka voisi isin parantaa. Kaksi kertaa jouduin poliisit kutsumaan kotiin joista viimesimmän jälkeen ei sinne enää palattu. Sukulaisten luona yövyttiin kunnes löydettiin oma kämppä.

Avioeroa en ole hakenut. Haluan uskoa vielä siihen, että saamme tämän toimimaan ja ettei kaikki kokemamme ole ollut turhaa. Siihen että rakkautta löytyy vielä ja että se kantaa. <3
Vaikeaa on ollut, mutta pienin pienin askelin ollaan edetty parempaan suuntaan ja paljon ollaan puhuttu mitkä kaikki ongelmat ovat ajaneet meidät tähän pisteeseen. Itselläni korjattavaa on ehdottomasti siinä hellyyden osoittamisessa, että huomioin tarpeeksi myös aviomiestäni kiireen keskellä. Hillitsemään temperamenttista luonnettani ja oppimaan täten luottamaan asioihin ja toiseen ihmiseen. Eniten työtä teettää oman itsevarmuuden löytämisen kanssa ja että oppii luottamaan siihen "minä kelpaan omana itsevarmana itsenäni". Miehelleni olen puhunut siitä kuinka itse kaipaan sitä että toinen useammin näyttäisi sen välittämisen teoilla ja sanoilla, ja että niitä riitoja ei tuoda muiden edessä julki ja ennenkaikkea auttamista arjen asioissa ja sitä ympärille hehkuvaa kunnioitusta. Sitä että menemme minne vaan, voimme olla ylpeänä toistemme rinnalla ja kummankaan ei tarvitsisi pelätä nolatuksi tulemista.
Moni olisi hanskat heittänyt tiskiin jo monta kertaa ja minulle sitä ollaan tultu monet kerrat sanomaan, kuinka muut haluavat että otan avioeron. Ymmärrän toisten huolen, mutta itse en koskaan menisi kenellekkään sukulaiselleni tai tuttavalleni sanomaan "jätä se, hae avioeroa ja rakastu uuteen"..Ei ne asiat vaan mene niin. Itse kaikesta kokemasta huolimatta RAKASTAN aviomiestäni, minulla on ollut syyni mennä hänen kanssaan naimisiin ja ne syyt edelleen pitää. Ymmärtää sitä muut tai ei. Meillä on paljon kauniita muistoja, meillä on hirmu paljon sellaisia yhteisiä asioita, joista emme muille puhu ja jukolauta meillä on 14 vuoden yhdessä olo takana päin. En todellakaan halua luovuttaa ennen kun oikeasti näyttää siltä että mitään ei ole enää tehtävissä. <3 <3 <3

Muutos lasten silmin

Lasten suhtautuminen isoihin elämänmuutoksiin voi olla dramaattista, mutta onneksi heidän tapauksessa muutoksen hyväksyminen taitaa käydä nopeammin kuin esimerkiksi aikuisten kohdalla.

Vaikka olen ollut aina sitä mieltä, että lasten ei tarvitsisi joutua näkemään ja kokemaan aikuisten riitoja, ovat ne valitettavasti välillä niitä joutuneet kokemaan. Loppu ajasta vanhan kodin luona, alkoi tilanne olemaan jo sen verran paha, että vanhin poikamme joutui ihan itse todistamaan monet riita tilanteet, toisen vanhempansa kännin tuomat epävarmuudet ja oudot käytökset. Näki hän jopa kerran kun poliisit veivät toisen vanhemman kotoa pois muualle rauhoittumaan ja selvittämään päätänsä.
Olisi ollut suoranainen ihme jossei tästä olisi hälle mitään oireita tullutkaan. Oirehtiminen alkoi normaalia isompana kiusan tekona, uhmaakin oli toki liikkeellä, mutta ihan kaikkea ei uhman piikkiin voinut laittaa. Alkoi myös loppu ajasta esiintymään merkillistä jalkakipua, jota aluksi luulin kasvusäryiksi. Lopulta aloin yhdistämään "kasvusäryt" aina erinäisten tilanteiden jälkeisiin hetkiin, niin siitä tiesin, että se onkin hänen tapa ilmaista haluavansa turvaa ja hellyyttä.

Ennen uuden kodin löytymistä, jouduimme yöpymään eri sukulaisten luona. Tämä ilman muuta hämmensi tilannetta entisestään. Poika alkoi itkemään iltaisin koti-ikävää. Jossain vaiheessa kun kotiin päästiin käymään, sanoi hän kuitenkin heti ettei siellä haluaisi olla vaan haluaisi takaisin esimerkiksi mummolaan. Hoitotätikin sattui juuri harmiksi olemaan puolitoista viikkoa pois, eikä meillä tuolloin ollut varahoitoakaan järjestetty.

Viimein koitti se hetki kun sain meille järjestettyä sen uuden kodin, kesti pojalla hetken aikaa ymmärtää, että tämä on nyt meidän koti. Nyt kun olemme saaneet omia leluja ja tuttuja huonekaluja ympärille poika on selvästi ottanut uuden kodin mieluisaksi paikaksi. :)
Vaikka elämämme alkaa pikkuhiljaa löytämään jatkuvien hankaluuksien jälkeen myös tasaisuutta, ovat vielä nämä mystiset jalka kivut pysyneet. Niiden ilmeneminen tapahtuu usein kun kielletään valojen rämppääminen, kun ei saa katsoa kolmatta tuntia autovideoita tai kielletään ajamasta pikkuautoilla pikkuveljen käden päältä. En siis vielä ole kokenut kauhean kiireelliseksi viedä häntä lääkäriin, mutta jos oireilu kovin pitkään jatkuu aion neuvolan kanssa asian tuoda julki.

Pienin mies puolestaan on muuttuvat tilanteet ottanut hyvinkin lunkisti. Riittää kun maitobaari on riittävän lähellä ja lämmintä syliä tarjolla, on hän kovin tyytyväinen olotilaansa.

Uusia tuulia

Heipparallaa!

Elämäni heitti kuperkeikkaa oikein huolella tuossa joitain viikkoja sitten. Ei kovin hyvällä tavalla, mutta siitä seurasi hyviä asioita. Kirjoitan noista tapahtumista tarkemmin ihan omassa tekstissä. Nyt vain tulin kertomaan, että minä ja pikkumiehet muutimme omaan isoon kaksioon ja itsellä olo pitkästä aikaa keveä ja tunnen voivani jälleen hengittää. :) Olemme siis tällä hetkellä aviomieheni kanssa asumuserossa. Asiaan ei liity mitään kolmansia osapuolia yms. Mutta se selviää teille ihan omassa kirjoituksessa.
Tällä hetkellä nukumme puhallettavalla vieraspatjalla, ympärillä vain muutamia omia tavaroita, mutta pikkuhiljaa koitetaan saada tästä kodikas ja viihtyisä. Eilen sain nipistettyä varoistani rahat halpaan imuriin ja mikroon. Rahatilanteen kohentuessa koitan tehdä päätöksen pyykkikoneen ja sohvan väliltä. :D

Kesä tuli ja meni

Olen jo monesti aukaissut blogini kirjoittamista varten, mieleen on tulvinut ajatuksia jotka haluaisin päästä purkamaan tekstin muotoon. Aina kun klikkaan auki teksti osion, se alkaa.. Jompikumpi lapsosista ilmoittaa omista tarpeistaan juuri silloin. Oma-aika on tällä hetkellä hyvin vieras käsite, vaikka itseppähän olen elämäntilanteeni valinnut. Univelkaakin on kertyneenä yhden elämän verran, mutta eikös se niin ollu että haudassa ehtii levätä :'D
Kotikolo muistuttaa suurimman osan ajasta kolmannen maailmansodan aikaista sotatannerta.

Kaikesta kaaottisuudesta huolimatta en kyllä vaihtaisi noita kahta pientä ihmisen alkua pois mistään hinnasta <3

Olen viime päivinä kuumeisesti miettinyt tulevaisuutta oman elämäni kohdalla. Keittiötyö ei ole kiinnostanut pitkiin aikoihin, sitä jaksaa tehdä lähinnä hyvien työkavereiden takia ja sen pakollisen rahan tarpeen vuoksi. Ajatus niistä seuraavista mahdollisista 30-40stä työvuosista saman soppakauhan varresta ei millään jaksa enää hymyilyttää. Mieltäni on pitkään kalvanut mahdollisuus päästä opiskelemaan kultasepän tutkintoa, jota olisin joitain vuosia sitten päässytkin opiskelemaan, mutta jouduin työpaikan takia luopumaan koulupaikastani. Se on minua harmittanut joka päivä vain enemmän ja enemmän. Niinpä olen tehnyt ison suunnitelman tulevaisuuteni varalle, aion hakea ensi keväänä opiskelemaan kyseistä alaa. Rahatilanne mietityttää tietysti omakotitalon velallisena omistajana, mutta sitkeästi kitkuttelemalla ja hyvin tarkoilla suunnitelmilla/eri tukien hyväksikäytöllä, en usko sen olevan mahdoton tehtävä. En halua kuluttaa enää toista kymmentä vuotta työelämässä miettien ja murehtien unelma ammatin toteutumattomuudesta.

Parisuhde meillä on edelleen ollut melkoisessa vuoristorata ryöpytyksessä, mutta toivon että nyt pian alkaisi helpottamaan. Ensimmäinen askel parempaa yhteistä tulevaisuutta on otettu apua hakemalla, mutta hyvin paljon on vielä töitä sen eteen tehtävä että saadaan ne sukset kulkemaan viimein samaan suuntaan. Takarajan olen toki itselleni jo märittänyt, jos sen ylitettyä on tilanne edelleen huono, on tilanteeseen otettava aikalisää ihan kaikkien jaksamisen vuoksi. Mutta toivon ehdottomasti, ettei siihen tarvitsisi mennä.

Kesä on pitänyt sisällään stressin lisäksi myös paljon kivoja juttuja. Olen nähnyt jonkin verran ystäviä. Olen käynyt ensimmäisen kerran vuosiin uimassa järvessä. Ollaan oltu todella paljon pihalla. Olen tanssinut huonekaluvalssia kämpässämme monet kerrat ja nyt alkaa vasta pikkuhiljaa tuntumaan, että tunnelma alkaa oleen melko hyvä. Paljon on vielä karsittavaa tavaroissa, että tästä saa oikeasti siistin, mutta pienin askelin mennään. Käytiin myös viemässä tuo esikoinen ensimmäistä kertaa Särkänniemeen. Se oman lapsen kasvoista paistava suunnaton ilo ja jännitys on vain yksinkertaisesti yksi parhaimmista asioista mitä tiedän.
Pääsin myös viettämään omaa aikaa mennessäni isäni ja hänen vaimonsa kanssa käymään elokuvissa katsomassa sen uuden Mamma Mian, kävimme syömässä ravintolassa ja loppu ilta koostui lautapelien peluusta ja rennosta oleilusta. Edellisen kerran olenkin ollut erossa perheestäni yli vuosi sitten, taisi olla jo korkea aikakin :D

Mitäs sinne ruudun toiselle puolelle kuuluu? :) (jos tätä nyt enää kukaan edes seuraa, kun tämä kirjoitus tahtini on niin päätähuimaava)

Ei vauva enää

Viimeviikon sunnuntaina nuorin perheenjäsenemme kastettiin. Enää ei tarvitse kutsua häntä pelkkänä vauvana, pikkuveljenä jne. Hällä on ihka oma nimi nyt. :) Kastetilaisuus järjestettiin lähellä olevan seurakuntatalon tiloissa. Ei meidän pirttiin millään olisi mahtunut tämä meidän lähisuku, saatikka ois ees kahvilautaset riittäneet, joten helpommalla päästiin kun varasimme tilat juhlaa varten. Eikä tarvinnut niin paljoa stressata siitä kiiltääkö kämppä ;)

Tarjottavat tein kaikki itse, lukuun-ottamatta kaupan keksejä ja vaahtokarkkeja. Suolaiseksi tein Broilerivoileipäkakun ja savuhärkärullia. Makeaksi valikoitui kaksi erilaista juustokakkua, joista toinen oli mango-persikka-passion ja toinen oli vadelma-valkosuklaa. Tarjottavat teki hyvin kauppansa, kotiin ei juurikaan ollut viemistä. Itse tilaisuus meni nopeasti ja päivänsankarikin oli oikein tyytyväinen koko ajan :)

Kuvia tuli otettua vielä huonommin kun vertaa esikoisen juhliin. Toivottavasti vieraat huomasivat kuvauttaa itseään vauvan kanssa tarpeeksi, en kahvinlaiton takia sitä ehtinyt valvomaan. Asukuvaa en itsestäni siinä tohinassa ehtinyt ottamaan, toivottavasti sukulaisilta saan edes muutaman kuvan itsellekkin muistoksi :) esikoisemme ilostutti tilaisuutta omalla humoristisella tyylillään: kummin lukiessa yhtä pientä raamatun pätkää, hän pätti sen jälkeen isoon ääneen kysyä "kuka siellä huusi" :'D Oli mulla pokassa pitämistä loppu osion ajan kun meinasi aina naurattamaan tuo letkautus :D lisäksi tämä 2 vuotias vilpertti meni ja puhalsi kastepöydän kynttilän :D

Kaiken kaikkiaan juhlat menivät huomattavasti stressivapaammin tällä kertaa. Edelleen minua jaksaa naurattaa tämä sukujen erillään olo. Kuinka vaikeaa tuntuu olevan se, että juhlittaisiin yhdessä tilaisuutta. Kaippa se on sitä peri suomalaista juroutta. Missä muussa tapauksessa ihmiset voisivat tutustua toisiinsa ja oppia tulemaan toistensa kanssa juttuun, kuin tuollaiset iloiset sukujuhlat? Aika vähiin käy ne tilaisuudet...

Nimeksi tosiaan poikamme sai Justus Rikhard <3 <3

Heipä hei

Arki nelihenkisenä perheenä on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. Vapaa-ajan ongelmia ei todellakaan ole näiden kahden minimiehen kanssa. Sopeutuminen uuteen elämäntilanteeseen on meillä kaikilla vielä kesken. Esikoiselle tilanne on ollut todella rankka, ei ole tainnut olla päivääkään, jollon hän ei olisi itkenyt sen takia, kun vauva vie äidin sylin tai kun äiti ei juuri sillä punaisella sekunnilla pysty tulemaan lattialle leikkimään. Onneksi hän edelleen käy kolme kertaa viikossa hoidossa, on edes joitain rutiini asioita pysynyt elämässä. Onneksi vauva kuitenkin kasvaa päivä päivältä enempi ja enempi. Tulee pikkuhiljaa enempi hetkiä, jolloin pystyn irtaantumaan vain ja ainoastaan esikoisen kanssa olemiseen. Olenkin koittanut aina viikonloppuisin ottaa sellaisen hetken, jollon mies on hetken vauvasta vastuussa ja minä voin antaa aikaani ainoastaan esikoiselle. :)

Sopeutumista on vaadittu myös tuolta isoimmalta mieheltä. Parisuhde aika kun on taas ihan minimissään, on vetänyt hänen mielen matalaksi. Ymmärrän sen täysin. Kyllähän se tympäsee kun vaimon aika menee täysin lapsien huolehtimiseen ja energiat ei heidän hoivaamisen jälkeen enää riitä mihinkään läheiseen kanssakymiseen. Juuri tänä aamuna aiheesta keskustelimme ja sanoinkin hälle ettei tämä kauaa kestä, että jos vaan jaksamme toisiamme tukea ja yhdessä tämä kriittisimmän vauva-ajan kahlata läpitte, niin meille tulee kyllä enempi aikaa taas hoitaa parisuhdetta.

Itselle haastavinta tässä on ollut se oma riittämättömyyden tunteen kanssa eläminen. Vauvassa kiinni olevana harmittaa vietävästi, kun en voi antaa niin paljoa huomiota, syliä ja aikaa esikoiselle kuin haluaisin. Harmittaa niin vietävästi kun läheisyyskiintiöni täyttyy tällä hetkellä noista lapsista, etten enää jaksa sitä antaa omalle aviomiehelleni vaikka häntä rakastankin. Harmittaa myös se kun olisi niin paljon kaikkea mitä pitäisi ja haluaisi tehdä, mutta nyt vain joutuu laittamaan sivuun. Tiedostan kyllä, että tämä kuuluu asiaan ja olen siihen asennoitunutkin, mutta aina joskus tulee se tunne et kumpa voisin itseni kloonata, niin pystyisin antamaan läheisilleni enemmän :)

Pienin perheenjäsen kasvaa hurjaa vauhtia. Kuukausi tuli mittariin viime viikolla ja neuvolassa punnittiinkin pojun painoksi jo hurjat 5250g ja pituutta oli jo 57,7cm. Pienimmät vaatekoot saimmekin heittää pois jo synnäriltä palattuamme ja nytkin tyhjäsin kaapeista kaikki alle 62 vaatteet pois. Ensimmäiset hymyt ja jokeltelut ollaan jo saatu ja poika on luonteeltaan melko perus tyytyväinen tapaus. Maha on nyt vähän tuottanut kipuilua pikkumiehellä, mutta toivottavasti helpottaisi pian. Yöt hän nukkuu melko hyvin, herää muutaman kerran syömään. Olen siis saanut itse nukkua edes pikkuisen öisin. Viikon päästä saadaankin kuuluttaa kaikille tutuille ja sukulaisille uuden tulokkaan nimi :) Sellaisia pikakuulumisia tänne. Aurinkoa on piisannut vähän liiaksikin, toivottavasti pian saataisiin vähän edes sateita, jotka laskettaisi tuota siitepölyä.

Mitäs sinne kuuluu ruudun toiselle puolelle?

Yksi äijä lisää

Elämäni on jälleen muuttunut. Minusta tuli eilen klo.16.44 toistamiseen äiti. Aamusta tulimme sairaalaan vauvan painoarvio ultraan ja ultran laskujen mukaan kun painoa oli pikkumiehellä jo hurjat 4600g, niin meille sanottiin, ettei kotiin enää yhtenä kappaleena tarvitse mennä. Menimme odottavien osastolle odottelemaan synnytyssalin vaputumista. Muutaman tunnin siinä odottelimme kunnes kätilö tuli meidät hakemaan synnytyssaliin.

Täs kohtaa viel naurattaa :'D

Salissa alkoi valmistelut tulevaa koitosta varten. Lääkärin saavuttua paikalle kätilön kaveriksi, minulta puhkaistiin kalvot. Tästä ei mennyt kovinkaan kauaa kun supistuksia alkoi hiljalleen tulemaan, jotka loppujen lopuksi yltyivät todella voimakkaiksi. Pelkäsin nopean etenemisen takia, etten ehtisi saamaan minkäänlaista kivunlievitystä. Pelkkä ilokaasu kun ei minulla auttanut pennin vertaa. Kätilö ja anestesia lääkäri päätyivät tällä kertaa epiduraaliin. Se vei terävimmän supistuskipupiikin pois, mutta ei poistanut sitä kokonaan. Melko pian epin laiton jälkeen minua alkoi todella voimakkaasti ponnistuttamaan, ja kätilön todettua paikkojen olevan auki, sain siihen luvan. Jos jotain positiivista piti tästä hakea, oli se että tällä kertaa tunsin ponnistamisen ja supistukset (viime kerran spinaali vei kaiken pois) mutta muuta hyvää en epistä sitten keksikkään :'D voin sanoa että oli kyllä tuskien taival saada poika pihalle, sitä kivun määrää en hevillä unohda ja muistan miettineeni et miksi helvetissä monet pitää luomu synnytystä jotenkin urhoollisena tapana synnyttää. Typerää itsensä kiduttamista se on :'D (älkää ottako liian henkilökohtaisesti)
Ikuisuuden piinan jälkeen sain kun sainkin puserrettua pojan joka painoi 4310g ja joka omasi 53cm pituutta. Ja vaikka tuntui että toosani olisi räjähtänyt kranaatin lailla sirpaleiksi ympäri salia, sain yllätyksekseni vain yhden tikin ja muutaman nirhauman. Napanuora oli kiertyneenä pikkuisen kaulan ympäri, joka leikattiin kiireellä poikki ennen muun kropan syntymää. Mutta siitäkin me selvisimme oikein hyvin :) kokonaiskesto tällä kertaa koko touhulla oli 2h 43min.

Nyt tutustumme toisiimme osastolla ja odotamme lupaa siirtyä harjoittelemaan yhteiseloa kotipuoleen. ^_^

Hellurei!

Ajattelin tulla vähän kertomaan pikaisesti kuulumisia. Hengissä ollaan edelleen. Jäin töistä ensin kesälomalle ja siitä suoraan alkoi 16.3 virallisesti äitiysloma. Ja voin sanoa että tämä aika ei ole lomaa nähnytkään!! Ensimmäiset 2-3 viikkoa meni puhtaasti siinä kun sain riesakseni hyvin aaltoilevan flunssan retaleen -_- Välissä saattoi olla aina muutama päivä ihan hyviä päiviä, jolloin ehdin jo ajattelemaan, että jes tämä tauti on selätetty. No eikös se sitten jo seuraavana päivänä ilmoittanut olemassa olostaan jälleen hirmuisen tukkoisella, flunssaisella ja voimattommalla olomuodollaan. Päivät on menny lähinnä selviytymiseen, pakolliset kotityöt on tullu hoidettua, mutta mihinkään ylimääräiseen ei todellakaan ole riittänyt energiat. Reilu viikko sitten olo oli jo todella hyvä ja energinen, aloin kotona tekemään pientä maalailu remppaa. Sain jopa tulevalle perheenjäsenelle pestyä vaatteet valmiiksi lipaston laatikoihin..ei tarvitse alasti häntä synnäriltä kotiuttaa xD Noooo tais olla sitä kuuluisaa tyyntä myrskyn edellä..

Pääsiäisen pyhäthän meillä alkoi todella railakkaasti oksennustaudin merkeissä. Ensin esikoinen alkoi yllättäen oksentamaan todella rajusti, siinä meni yksi matto ja kolmet petivaatteet -_-  Sain myös kokea oman osani tästä oksennusryöpystä... No esikoisella tämä tauti onneksi helpotti sen yhden tuskaisen yön jälkeen. Tästä menikin hurjat 1 ja puoli päivää kun aloimme mieheni kanssa puolestaan oksentamaan kilpaa. Voin sanoa, että näin raju mahatauti yhdistettynä loppuraskauteen ei todellakaan ole kokeilemksen arvoinen asia! En muista koska mulla olisi oikeasti ollut niin hirveä olo kun mitä ny viimoset 3 päivää on olleet. Nyt vasta tänään alkaa ensimmäisen kerran tuntumaan siltä, et aletaan olemaan elävien kirjoissa. Viime iltana alkoi jo synnytykseen viittavat merkit ilmenemään ja vaikka kuinka haluaisinkin tämän raskauden jo olevan ohitte, niin en välttämättä olisi halunnut kokea synnytystä oksennusten ja ripulien lomassa :'D
Onneksi lähtöä ei viime yönä kuitenkaan tullut, jännityksellä odotellaan h-hetkeä. Viime viikolla neuvolalääkäri pudotti vielä sellaisen mukavan pommin, että vauva on ultran mukaan 2 viikkoa suuremman kokoinen, kun mitä sen tällä hetkellä kuuluisi olla. Olin siis tuolla käynnillä 36+3 viikoilla ja vauva siis oli jo tuolloin ultran mukaan 3622g painoinen (esikoinen painoi syntyessään siis tuon 3630g -_-'), että vähän jäi tämä tilanne hirvittämään. Tayssiin lähti asiasta informaatiota ja lääkäri sanoi, että sieltä mahdollisesti tulee kutsua uusiin tutkimuksiin, jos nyt vauva ei päätä itse syntyä ennakkoon ennen tuota kutsua. Että että.. Jännän äärellä ollaan!

Toivottavasti teillä muilla on ollut paremmat pääsiäisvapaat :)

2 vuotias

Meidän pieni mies on jo 2 vuotias! Tai ollut siis jo 20.2 lähtien :D Joka päivä jaksan hämmästellä ajan kulumista ja kuinka siitä pienen pienestä maailmaa hiljalleen tarkkailevasta vauvasta on kasvanut jo hyvin omatoiminen taapero. Syntymäpäiviä juhlittiin kahdessa erässä. Ensimmäiset pidettiin yhdessä veljen poikani kanssa, joka täytti hieman aikaisemmin tuon 2 vuotta. He eivät olleet työkiireidensä vuoksi ehtineet syntymäpäiviä pitämään aikaisemmin ja itse sitten ehdotin yhteisiä syntymäpäiviä, ettei tarvitsisi samoja sukulaisia juoksuttaa kahden pirtin välillä peräkäisinä päivinä tai viikonloppuina ja halusin myös helpottaa heidän sen hetkistä työtaakkaa tarjoamalla samalla leivonta apua. Juhlat meni oikein mukavasti ja oli varmaan suurimmalle osalle vieraistakin helpottavaa kun selvittiin kaksista synttäreistä samalla rytäkällä. Vapaa-aika kun nykyään ihmisillä on kovin vähissä erinäisten harrastusten, töiden ja muiden elämän kiireiden vuoksi. Eikä onneksi tälläiset 2 vuotiaat taaperot osaa vielä harmistua siitä, mikseivät saa omia syntymäpäiviä =)  Heille kun tärkeintä on se muiden ihmisten läsnäolo, päästä kirmaamaan muiden lasten kanssa ja rapistelemaan lahjapakkauksia.


Toinen osio syntymäpäivistä vietettiin viime viikonloppuna, jolloin meille saapuivat mieheni puolen suku. Heitä ei montaa ollut, joten järjestelyiden osin pääsin helpolla :)
Poikamme sai lahjaksi kaikenkaikkiaan hirmuisesti vaatteita, joista ollaan äärimmäisen kiitollisia. Kielloista huolimatta tuo nassikka kun tuppaa koko ajan kasvamaan ulos vaatteistaan =D Hän sai lahjaksi myös Autot-elokuvasta tutun Martti-auto lelun, joka onkin nykyään pojalla matkassa mukana lähes yötäpäivää, äänikirjan, 2 pipoa, villasukat, leikkityökalusarjan, dinoauton, krokotiilipehmolelun, pillimehuja, Dubloja ja ryhmähau-dvd:n. Me ostettiin pojallemme sellaisen ison 10 pikkuauton pakkauksen jonka joskus aikaisemmin löysin hyvässä alemyynnissä.

2-vuotiaana poikamme tosiaan osaa jo monenlaisia taitoja. Hän on kova poika höpöttämään, selkeitä sanoja ja lauseita tulee hirmuisen paljon ja hänen puheestaan onkin tällä hetkellä tullut todella ymmärrettävää. Tällä hetkellä on hyvin voimakas minäitse-vaihe meneillään voimakkaan uhman kera. Kaupparaivareitakin on jo useasti saatu ja tällä hetkellä työn alla on lyömisen kitkeminen pois. Temperamenttia löytyy tosiaan pieneltä mieheltä, mutta muuten luonteeltaan hän on hyvin rauhallinen ja kovasti ympäristöä tarkkaileva kaveri. Ympärillä jos on paljon porukkaa tai vierasta porukkaa on hän enempi se vetäytyvä persoona, ei juurikaan puhuapukahda ja uusiin juttuihin tutustuminen on toisinaan hyvin pelottavaa. Hänellä tuntuu olevan tarkkaavaisen luonteensa vuoksi äärimmäisen hyvä muisti ja hän hoksaa ällistyttävän paljon asioita, mitä itse en ole osannut edes ajatella tuon ymmärtävän/ajattelevan. Tunnistaa hoitokavereidensa vanhempien autot, vaikkei olisi niitä nähnyt kuin 2 kertaa. Auttaa myös kaikessa mahdollisessa. Vie pyykkiä suoraan koneeseen, auttaa tiskikoneen tyhjentämisessä, siivoaa jo omia jälkiänsä osaamallaan tavalla. Lempi juttuja on ehdottomasti autot, puputupuna, junat ja muumit. Pitää myös kovasti perhepäivähoidossa olosta ja kavereista höpötetään toisinaan jopa kotona. 2 vuotis neuvolaan mennään vasta 22 pvä tätä kuuta, koska olin vähän mattimyöhäsenä liikenteessä sen varauksen suhteen. Neuvolatäti tosin sanoi ettei se ole niin tarkkaa ja ehdottikin uudenlaista neuvolakäyntiä, mikä on täällä päin kokeilussa. Siinä käynnissä on mukana useampikin saman ikäinen lapsi ja heille on järjestetty mm. temppurataa, missä nuo taaperot saavat touhuta ja samalla katsotaan motorisia taitoja yms. jokainen tietysti samalla käynnillä punnitaan ja mitataan ihan yksilöinä, mutta meidän jännittäjä poikaa ajatellen tämä uusi kokeilu voisi olla todella hauska ja rohkaiseva, saa ehkä paremmin pikkumiehestä jotain irti, kun vertaa sellaiseen kuumottavaan "nyt tarkkaillaan vain minua"-käyntiin :D

Sellaista tänne kuuluu pienelle miehelle. Enää olisi 49 päivää pikkuveljen laskettuun syntymäaikaan jäljellä. Jännityksellä jäämme odottamaan milloin hän päättää syntyä, toivottavasti päättää vielä tovin pysyä masun sisällä kasvamassa. Itselläni alkoi viikko sitten kesäloma, josta siirrynkin suoraan äitiyslomalle. Kesäloma alkoi vain kehnosti flunssan merkeissä, mutta eiköhän se olo tästä vielä voiton puolelle käänny :)

Bye bye 2017..EI TUU IKÄVÄ!!!!

Jos sitä ehtisi rustaamaan vuoden ensimmäisen postauksen??

Vuosi se sitten taas otti ja vaihtui seuraavaan. Viime vuonna tuli ärsyttävän vähän kirjoiteltua blogin puolelle ja toivon, todella että saisin tähän asiaan nyt tänä vuonna huimaa parannusta. Kun muistelen viime vuotta, nousee päällimmäisenä mieleen suomeksi sanottuna suuri vitutus ja ahdistus. Viime vuosi meni 95% vain selviytymiseen päivästä toiseen ja en tottapuhuakseni edes ymmärrä miten olen siitä näinkään hyvin selvinnyt. Viime kevät oli tähän astisista ehkä sitä rankimmasta päästä. Uusi työ vei ihan totaalisesti mehut omasta jaksamisestani. Oli niin paljon uutta opittavaa ja ei oikeastaan ketään keltä kysyä. Jouduin joustamaan ja venymään yli oman jaksamiseni ja lopulta oltiinkin siinä pisteessä, että löysin itseni Tayssista makaamassa vakavassa keuhkokuumeessa. Tulehdusarvoni huitelivat likempänä 400 ja oli suoranainen ihme, että olin edes siinä kunnossa missä silloin olin. Makasin osastolla täyshoidossa miltein viikon, jonka jälkeen pääsin jatkamaan paranemisprosessia kotiin. Tuolloinen esimiehenihän soitti minulle ja vihjasi työsuhteeni olevan vaakalaudalla tämän sairastumiseni takia ja tivasi viellä, että olenko usein näin kipeänä ja mistä taudin olin saanut... Stressihän siitä jatkoi kasvamistaan ja pelko työsopimuksen purkamisesta oli läsnä koko ajan. Jollain lailla selvittiin heinäkuuhun asti, jolloin minulla alkoi 1kk palkaton kesäloma. Vaikka rahan käyttöä joutui miettimään ekstra tarkkaan, toi se kaivatun hengähdyshetken itselleni.

Kevät oli myös perheessä todella uuvuttavaa ja raskasta aikaa. Julius aloitti päivähoidon perhepäivähoitajan luona, joka onneksi lähti sujumaan oikein hienosti alusta asti. Mutta toi myös mukanaan ne ihanat sairastelemiset, jotka helpottivat vasta muutaman kuukauden jälkeen. Yöt valvottiin ja kukuttiin pienen potilaan kanssa joka verotti jaksamista entisestään. Mies purki omaa ahdistustaan ja stressiä viinan latkimiseen  (tulipahan sekin nyt myönnettyä ääneen..), joka taas lisäsi vielä entisestään omaa työ- ja stressi taakkaa entisestään. Olo oli koko ajan niin uupunut ja yksinäinen. Keväällä mietimme ihan tosissamme eri osoitteisiin muuttamista. Mies ei jaksanut nalkuttavaa vaimoa ja itse en jaksanut puolestaan sitä, että omalle kontolle jäi lähes 100% kodin hoito, lapsen hoito, koiran hoito..Olisi pitänyt jaksaa kaiken sen hullunmyllyn keskellä vielä olla toiselle se kantava tukipilari..Taikuri joka muuttaa hänen elämänsä kuin taikaiskusta jälleen hyväksi, aurinkoiseksi ja murheettomaksi, saamatta kuitenkaan itse mitään takaisin. Välillä oli itsellä jopa sellaisia päiviä, että mietin ihan tosissani jonnekkin terapiaan menoa, kun alkoivat taas tutut elämänpäättämis ajatukset käväisemään mielessä.. Täytyy sanoa, että jos tota ihanaa reilu 1-vuotis palleroa ei elämässäni olisi, niin en tiedä missä nyt olisin.

No tosiaan kesäloma toi kaikille meille hengähdyksen arjen stresseistä ja elämä alkoi viimein näyttämään hyvinkin valoisalta. Jokin mielenhäiriö siinä onnen huumassa iski ja päätimme antaa toiselle lapselle mahdollisuuden tulla, jos on tullakseen. No hänhän päätti tulla ihan samointein. <3
Alkoi syksy, arkeen paluu ja uudet stressit. Vanhat ongelmat palasivat kuin bumerangin lailla takaisin, ja mikä parasta, minä siinä samalla vankasti raskaana!! Hip Hei!!
En ole osannut nauttia tästä nykyisestä raskaudesta oikeastaan ollenkaan, kun aikani on mennyt kotoasioista murehtimiseen, taisteluun kumppanin alkoholismia vastaan, töissä selviytymiseen jne... Lisäksi pelko tämän lapsen menettämisestä nousi järjettömän voimakkaana pintaan. Alitajuisesti varmaan ajattelin koko ajan hyvän kaverini kokemia 2 keskenmenoa ja ajattelin tietysti automaattisesti, että näin tulee minullekkin käymään (älkää kysykö millä logiikalla..?) ...
Jaaaaaaaaaaaa kun stressi käy jälleen tarpeeksi suureksi, niin tiette miten siinä kohdallani käy.. Vanha tuttu keuhkokuumehan se sieltä taas lipui elämääni riemastuttamaan olemassa olollaan... heh heh... Tällä kertaa en tehnyt ennätystä tulehdusarvoissa, vaan jäivät keväisestä vain puoleen n.200 :`D
No, siitäkin on selvitty, minä sekä vauva.
Kumppanikin tajusi parin ylilyönnin jälkeen, ettei hänen juomisensa voi jatkua näin ja hän jätti nyt vallan kirkkaat pois. Olen tästä oivalluksesta enemmän kuin onnellinen. Toki työsarkaa on vielä asian tiimoilta paljon, mutta parempaan suuntaan ollaan ehdottomasti menossa. Lisäksi hän sai puhuttua pomonsa kanssa töihin liittyvät ongelmakohdat ja nyt vain odotellaan, josko muutosta tulisi sinnekkin puolelle, mikä vähentäisi stressiä entisestään. :)

Loppuun voisin listata vähän noita muutamia positiivisia asioita menneestä vuodesta ja toiveita tulevalle vuodelle:

*Pikkumies <3 Kyl se vaan se oma laps osaa tuoda sen ilon niihin synkkiinkin päiviin. Uudet taidot, joita hän oppii koko ajan, se kun edes hän tulee kurjana päivänä näyttämään kuinka tärkeä hälle olen <3 Ei voi olla hymyilemättä kun toinen laulaa aamutuimaan pinnasängyssä "ihhahhaa ihhahhaa, hepohirnahtaa-laulua", tai tekee jotain todella odottamatonta ilmein tai elein. Ja puhumaan opetteleva taapero vaan on jotain niin parasta, että siitä on saatu monet naurut.

*Kesäloma  Oli ihanaa nauttia kerrankin kiireettömyydestä, aikatauluttomuudesta ja päästä käymään kavereiden luona kylässä ja kokemassa uusia juttuja, kuten Kiviniityn eläinpiha ja Leon leikkimaa.

*Uusi raskaus  Vaikka onkin ollut pelon ja huolen täytteistä koko raskausaika, olen silti järjettömän onnellinen ja kiitollinen tästä tulevasta uudesta perheenjäsenestä. Toivottavasti kaikki menee hyvin loppuun asti ja saamme terveen ja hyvin voivan pojan huhtikuussa syliimme <3

*Työ  Edellinen esimies irtisanoutui työstänsä ja olen saanut uuden esimiehen, joka on entuudesta tuttu. Hänen ansiostaan työstressi on puolittunut huomattavasti ja ehkä tuo tuleva äitiyslomakin on helpottanut oloa, kun tietää, ettei tarvitse kuin vähän aikaa enää pinnistellä. Lisäksi saamani kiitos asiakkailta on nostattanut mielialaa ja työmotivaatiota entisestään.

*Rakkaat läheiset: Kiitos että olette jaksaneet tukea ja tsempata tänä vuonna. Kuunnella kun on ollut tarvetta tulla kuunnelluksi <3 Erityismaininta ja kiitos/arvostus lähtee rakkaalle Mummulleni <3 <3 sinne on aina hyvä mennä kun alkaa ahdistus nostamaan päätään <3 Mummu on aina ollut tukenani ja turvanani elämäni myllerryksissä ja hänen kokemuksistaan saan voimaa ja mikäs sen parempi tukija on kuin se joka omaa samat kokemukset ja samat elämänarvot <3 Toivottavasti voin olla myös hälle tarvittaessa yhtä suuri apu ja tuki <3
Toinen eritysmaininnan omaava ihminen on rakas ystävä-kirjekamu Nänni <3 Kiitos että olet jaksanut myös kuunnella ainaisia tilityksiäni ja olet jaksanut piristää jutuillasi <3 Läsnäolosi on ollut korvaamatonta vaikka välimatkaa meillä onkin kevyet 450km <3

*Toiveet vuodelle 2018
Toivon todellakin stressivapaampaa vuotta. Sitä että aikaa jäisi joskus huolehtia myös itsestään, omasta jaksamisestaan ja ehkä jopa harrastaakkin jotain. Toivon että saadaan aviomiehen kanssa ongelmat selätettyä ja tasapaino tänne perhe-elämän pyörittämiseen <3 Toivon, etten tuntisi oloani niin yksinäiseksi, vaan sitä että joku oikeasti välittää, haluaa auttaa, olla tukena.. tuntea kuuluvansa porukkaan. Toivon terveyttä itselleni ja kaikille muillekkin läheisille ja tutuille. Toivon että pystyisin nauttimaan viimein kunnolla tästä uudesta raskaudesta ennen kuin se on vallan ohitte... Eikä uudet kokemukset ja ihmissuhteet ole koskaan pahitteeksi elämään. Ennenkaikkea toivon onnellisuutta <3


p.s.täyte kuvat tulee joskus jälkeen päin jahka jaksan niihin paneutua. Nyt saatte tyytyä pelkkään puuduttavaan pitkään tekstiin ;)

-Toivottavasti teidän muiden vuosi on lähtenyt rullaamaan hyvin :) <3